"Isäntäsi itse voi nyt olla Englannin Kanaalin toisella puolella, ja jos hän onkin Thornfield Hallissa, jota kohti nyt kiiruhdat, kuka on siellä paitsi häntä? Hänen mielipuoli vaimonsa, eikä sinulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan, et saa puhua hänelle etkä etsiä hänen seuraansa. Näet turhaa vaivaa — parempi on, ettet mene pitemmälle. Ravintolassa voit saada kaikki tarvittavat tiedot, ja epätietosi hälvenee heti. Mene tuon miehen luo ja kysy, onko Mr. Rochester kotona."
Tämä ajatus oli järkevä, mutta kuitenkaan en voinut suostua toimimaan sen mukaan. Pelkäsin niin kovasti, että vastaus olisi masentava. Pitkittäessäni epätietoa pitkitin toiveita. Tahdoin vielä kerran toivo sydämessäni nähdä Thornfield Hallin. Siinä oli aita — siinä niityt, joitten yli olin tuona onnettomana aamuna rientänyt sokeana, kuurona, epätoivon hengetärten ajamana. Ennenkuin olin ehtinyt päättää, mihin suuntaan lähtisin, olin keskellä tuttuja paikkoja. Kuinka nopeasti kävelin! Juoksinkin vähin. Kuinka tähystelinkään eteeni saadakseni nähdä ensimäisen vilauksen tutuista puista! Kuinka omituisin tuntein tervehdinkään joka puuta, joka niittyä ja kukkulaa!
Vihdoin kohosivat eteeni odotetut puut Thornfield Hallin ympärillä, variksenpesä häämöitti tummana, ja sen siivekkäät asukkaat häiritsivät aamun hiljaisuutta raakumisellaan. Outo ilo joudutti askeleitani. Vielä erään niityn yli — siinä oli tie — siinä pihamuurit ja ulkohuonerivit. Itse päärakennus oli vielä puitten peitossa.
"Tahdon nähdä sen ensiksi päädyn puolelta", päätin, "jossa komea sakaraharja heti vaikuttaa katsojaan ja jossa voin nähdä isäntäni ikkunan. Kenties hän seisoo ikkunassa — hän nousee aikaisin — kenties hän jo kävelee puutarhassa tai kivityksellä. Jospa saisin nähdä hänet edes vilaukselta! En suinkaan olisi niin mieletön että heti juoksisin hänen tykönsä? Kuka tietää — en ole varma itsestäni. Ja jos tekisin sen — entä sitten? Kuka pahentuisi, jos vielä kerran saisin maistaa sitä onnea, mitä hänen katseensa minulle tuottaa. Minä olen mieletön — hän voi tällä hetkellä katsella auringonnousua Pyreneillä tai etelän leudoilla merillä."
Olin kulkenut hedelmätarhan matalamman aidan viertä — kääntynyt kulmauksessa — siinä oli niityille aukeava portti kahden pylväänsä välissä. Toisen pylvään takaa voin rauhassa kurkistaa sisään ja nähdä koko talon edessäni. Työnsin pääni varovaisesti eteenpäin ja tahdoin ensin varmasti tietää, oliko minkään makuuhuoneen ikkunaluukku jo avattu. Sitten saisin rauhassa katsella sakaroita, ikkunoita ja koko pitkää päätyä.
Varikset, jotka leijailivat pääni päällä, katselivat kenties minua tarkastukseni aikana. Tahtoisinpa tietää, mitä ne ajattelivat. Olin varmaan ensin hyvin arka ja varovainen niitten mielestä ja sitten tulin rohkeaksi ja huolettomaksi. Ensin kurkistin, sitten tuijotin pitkään, sitten juoksin ulos piilopaikastani, pysähdyin äkkiä itse päädyn eteen ja tarkastin sitä kauan. Siivekkäät katsojani eivät varmaan ymmärtäneet, mitä se merkitsi.
Tahdon ensin esittää erään vertauksen.
Rakastaja löytää rakastettunsa nukkumasta sammalvuoteella ja tahtoo nähdä vilauksen hänen kauniista kasvoistaan herättämättä häntä. Hän hiipii hiljaa hänen luokseen varoen askeleittensa ääntä. Hän pysähtyy, luulee rakastetun liikahtaneen ja vetäytyy loitommalle — hän ei mistään hinnasta tahtoisi tulla yllätetyksi. Mutta kaikki on hiljaista ja hän lähenee taas ja kumartuu hänen ylitseen. Kevyt harso peittää rakastetun kasvot, hän kohottaa sitä ja odottaa näkevänsä nuo suloiset, kukoistavat kasvot unesta lämpiminä. Kuinka kiihkeä onkaan hänen ensi silmäyksensä! Mutta kuinka hän jähmettyy! Kuinka kiivaasti hän sulkeekaan syliinsä olennon, jota hän silmänräpäys sitten ei uskaltanut koskettaa sormellaan! Kuinka hän huutaa hänen nimeään! Tämän kaiken hän uskaltaa tehdä, koska hän ei enää pelkää herättävänsä rakastettuaan huudoillaan ja syleilyillään. Hän luuli rakastettunsa nukkuvan — hän löytää hänet kuolleena.
Iloisena ja arkana olin lähestynyt komeata taloa — näin mustuneet rauniot.
Ei tosiaankaan tarvinnut piileksiä porttipylvään takana ja arkana kurkistaa, olisiko joku ikkuna auki. Ei tarvinnut pelätä ovien aukeavan ja kuunnella askeleita kivitykseltä tai hiekkakäytävältä. Ruohokenttä oli tallattu, pihamaa autio ja porttikäytävä ammotti tyhjänä. Päätyseinä törrötti vielä pystyssä, kuten kerran unessa olin nähnyt. Se oli hyvin korkea ja hataran näköinen tyhjine ikkunareikineen. Katto, sakarat, uunit — kaikki olivat romahtaneet alas.