"Vanha John ja hänen vaimonsa, hän ei tahdo ketään muuta lähelleen.
Sanovat, että hän on murtunut mies."
"Onko teillä minkäänlaisia ajoneuvoja?"
"Meillä on rattaat, Miss, hyvin siistit rattaat."
"Laittakaa ne kuntoon mahdollisimman pian, ja jos ajurinne voi kyyditä minut Ferndeaniin ennen iltaa, maksan sekä hänelle että teille kaksinkertaisesti."
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Ferndeanin kartano oli vanha, kohtalaisen suuri, vaatimattomasti rakennettu talo syvällä metsän sisässä. Olin kuullut puhuttavan siitä ennenkin. Mr. Rochester puhui siitä usein ja kävikin siellä välistä. Hänen isänsä oli aikoinaan ostanut sen metsästystä varten. Hän olisi mielellään antanut talon vuokralle, mutta kukaan ei tahtonut asua siellä sen epäterveellisen aseman vuoksi. Ferndean jäi siis asumattomaksi ja kalustamattomaksi, lukuunottamatta paria kolmea huonetta, jotka pidettiin kunnossa isäntää varten, joka metsästysaikoina käytti niitä.
Tähän taloon saavuin juuri ennen pimeän tuloa eräänä alakuloisena, koleana iltana pienen, läpitunkevan tihkusateen langetessa maahan. Viimeisen peninkulman olin kulkenut jalan, maksettuani kyytimiehelle lupaamani kaksinkertaisen summan. Metsä talon ympärillä oli niin tiheää ja synkkää, että vaikka olin jo hyvin lähellä taloa, en nähnyt sitä vielä. Rautainen portti kahden graniittipylvään välissä osoitti, mistä oli mentävä sisään. Astuin portista sisään ja jouduin keskelle taajimman metsän hämärää. Edessäni oli ruohottunut polku, joka kiemurteli läpi tiheikköjen, lähdin kulkemaan sitä toivoen pian pääseväni perille, mutta tie kiemurteli yhä kauemmaksi eikä näkynyt jälkeäkään ihmisasumuksesta.
Luulin lähteneeni väärään suuntaan ja eksyneeni. Ilta läheni, puitten varjot pimenivät. Katselin ympärilleni etsien toista tietä. Sellaista ei näkynyt — kaikkialla oli vain jykeviä puunrunkoja ja taajaa, kesäistä lehvistöä.
Kuljin eteenpäin. Vihdoin leveni tie ja puut harvenivat jonkun verran. Näin ensin aitauksen, sitten talon, jonka sammaltuneita seiniä tässä valaistuksessa tuskin erotti puista. Astuin sisään portista, joka oli suljettu vain salvalla, ja seisoin keskellä umpinaista, puoliympyrän muotoista pihaa. Ei näkynyt mitään kukkia eikä puutarhaa. Keskellä pihaa oli pyöreä ruohokenttä, jota ympäröi leveä hiekkapolku — sama, joka sitten johti suoraan metsän pimentoihin. Talon julkisivussa oli kaksi korkeata päätyä, ikkunat olivat pienet ja ristikoilla varustetut, päätyovi oli myöskin kapea, ja sen edessä oli yksi ainoa kiviporras. Talo näytti, kuten "Rochesterin Vaakunan" isäntä oli sanonut, aivan yksinäiseltä paikalta. Se oli hiljainen kuin kirkko arkipäivänä, ja ainoa ääni, joka ennätti korviini, oli sateen rapina puitten lehdissä.
"Voiko täällä asua kukaan?" ajattelin.