"Niin, mutta sinä ymmärrät jäämisellä toista kuin minä. Sinä kenties suostuisit olemaan alituisesti lähelläni ja auttamaan minua pienen kiltin hoitajattaren tavoin, sillä sinulla on hellä sydän ja uhrautuva mieli niitä kohtaan, joita säälit, ja sen pitäisi epäilemättä riittää minulle. Minulla ei kai nyt saisi olla muuta kuin isällisiä tunteita sinua kohtaan — eikö niin, Jane? Sanohan, mitä arvelet."
"Minä ajattelen niinkuin te tahdotte, sir. Tyydyn olemaan vain hoitajanne, jos se on teistä paras."
"Mutta ethän aina voi olla minun hoitajanani, Jane. Sinä olet nuori — sinä menet naimisiin jonakin kauniina päivänä."
"En välitä naimisiinmenosta."
"Mutta sinun pitäisi välittää, Janet. Jos minä olisin se mikä kerran olin, panisin sinut välittämään — mutta mitäpä sokea raajarikko voisi!"
Hän vaipui taaskin alakuloisuuteensa. Minä sitävastoin tulin iloisemmaksi ja sain uutta rohkeutta. Hänen viimeiset sanansa olivat osoittaneet minulle, missä vaikeus piili, ja koska se ei ollut minun puolellani, vapauduin kokonaan äskeisestä hämmennyksestäni. Valitsin kevyemmän puheenaineen.
"On aika, että joku ottaa tehdäkseen teidät vähän inhimillisemmän näköiseksi", sanoin sivellen hänen pitkää, kampaamatonta tukkaansa. "Huomaan, että olette muuttumassa leijonaksi tai joksikin sentapaiseksi. Olette totisesti kerrassaan metsistyneen näköinen, tukkanne muistuttaa kotkan höyheniä — en ole vielä ehtinyt huomata, ovatko kyntennekin kasvaneet pitkiksi kuin linnulla."
"Tässä käsivarressa ei minulla ole kättä eikä kynsiä", sanoi hän, veti tuon katkaistun jäsenen poveltaan ja näytti sen minulle. "Siitä on vain tynkä jäljellä — mikä vastenmielinen näky! Eikö sinustakin, Jane?"
"On sääli nähdä sitä ja silmiänne ja tulen arpea otsallanne. Ja pahinta kaikista on, että silloin joutuu vaaraan rakastaa teitä aivan liian paljon."
"Minä luulin, että tuntisit vastenmielisyyttä nähdessäsi käteni ja arpeutuneet kasvoni."