"Vai niin, sir. Älkää sentään sanoko minulle sellaista, etten sanoisi mitään kovin halventavaa ymmärryksestänne. Antakaa minun nyt mennä hetkeksi kohentamaan ja lisäämään valkeaa. Voitteko sanoa, koska valkea palaa hyvin?"
"Kyllä — oikealla silmälläni näen punertavan loimun."
"Entä näettekö kynttilät?"
"Hyvin himmeästi — ne kumpikin muodostavat vaalean pilven."
"Näettekö minut?"
"En, keijuiseni, mutta olen vain liiankin kiitollinen saadessani kuulla äänesi ja tuntea läheisyytesi."
"Koska syötte illallista?"
"En koskaan syö illallista."
"Mutta tänä iltana teidän täytyy syödä. Minun on nälkä, ja niin teidänkin on — te vain unohdatte."
Kutsuin Maryn ja sain huoneen pian iloisemman näköiseksi. Valmistin sitten pienen, maukkaan illallisen. Olin loistavalla tuulella ja puhelin hilpeästi ja vilkkaasti koko illallisen ajan ja hyvän aikaa jälkeenpäin. Hänen seurassaan en tuntenut mitään hankalaa rajoitusta eikä minun tarvinnut hillitä iloisuuttani, koska tiesin, että miellytin häntä ja että kaikki mitä sanoin ja tein joko virkisti tai lohdutti häntä. Mikä suloinen tietoisuus! Se antoi elämää ja iloa koko olemukseeni, ja hänen seurassaan tunsin todella eläväni, kuten hänkin minun seurassani. Vaikka hän olikin sokea, väreili hymy hänen kasvoillaan, hänen otsansa kirkastui ja hänen tuimat piirteensä pehmenivät.