Minä olin ääneti. Helena oli tyynnyttänyt minut, mutta hänen antamassaan rauhassa oli jotakin sanomattoman surullista. Hänen puhuessaan tunsin tuskaa, mutta en voinut selittää, mistä se johtui, ja kun hän oli lakannut puhumasta ja hengitti tavallista nopeammin ja yskäisi lyhyeen, unohdin hetkeksi omat suruni ja tunsin epämääräistä levottomuutta hänestä. Nojasin pääni Helenan olkapäähän, kiedoin käteni hänen vyötäisilleen, hän veti minut lähemmäksi itseään, ja istuimme siinä äänettöminä. Emme olleet istuneet vielä kauan, kun joku tuli huoneeseen. Tuuli oli noussut ja ajanut pois raskaita pilviä kuun edestä, ja läheisestä ikkunasta tunkeutuva valo loisti sekä meihin että lähenevään olentoon, jonka pian tunsimme Miss Templeksi.
"Tulen tänne aikeessa löytää sinut, Jane Eyre", sanoi hän, "sinun täytyy nyt tulla huoneeseeni, ja koska Helena Burns on luonasi, voi hänkin tulla."
Me menimme. Johtajattaren ohjaamina kuljimme läpi mutkikkaitten käytävien, nousimme portaita ylös ja tulimme vihdoin hänen huoneeseensa, jossa iloinen, kodikas tuli leimusi. Miss Temple käski Helena Burnsiä istumaan matalalle nojatuolille tulen ääreen, itse hän istuutui toiselle samanlaiselle ja veti minut luokseen.
"Onko se nyt ohi?" kysyi hän ja katsoi kasvoihini. "Oletko itkenyt surusi loppuun?"
"Pelkään, että en koskaan voi tehdä sitä."
"Miksi niin?"
"Koska minua on väärin syytetty, ja te, Miss Temple, ja kaikki muut luulette, että minä olen paha."
"Me emme luule sinusta muuta kuin mitä itse osoitat olevasi, lapseni.
Ole edelleenkin hyvä tyttö, ja me olemme sinuun tyytyväiset."
"Niinkö, Miss Temple?"
"Niin", sanoi hän ja kietoi käsivartensa ympärilleni. "Ja kerro nyt minulle, kuka on tuo rouva, jota Mr. Brocklehurst sanoi hyväntekijäksesi!"