Mainittakoon tässä, että Mrs. Harden oli taloudenhoitajatar, Mr. Brocklehurstin mielen mukainen nainen, joka näytti olevan tehty raudasta ja kalanluista.
"Hyvä, hyvä", sanoi Miss Temple, "silloin kai meidän täytyy antaa sen riittää." Mutta kun tyttö oli poistunut, jatkoi hän hymyillen: "Onneksi kykenen korvaamaan puutteet tällä kertaa."
Kutsuttuaan Helenan ja minut pöydän luo ja asetettuaan kumpaisenkin eteen kupin teetä sekä herkullisen, mutta pienen leipäpalan, hän nousi, avasi erään laatikon ja otti sieltä pienen paketin, josta ilmestyi nähtäväksemme suurehko anisleipä.
"Aioin antaa teille molemmille kappaleen tästä mukaanne vietäväksi," sanoi hän, "mutta koska kaakkua on niin vähän, täytyy teidän saada se nyt." Ja hän leikkasi leivästä paksuja viipaleita.
Sinä iltana juhlimme kuin jos olisimme saaneet nektaria ja ambrosiaa, eikä suinkaan vähin ilomme ollut emäntämme tyytyväinen hymyily, kun hän näki meidän kerrankin tyydyttävän ruokahalumme hänen herkullisilla ja runsailla antimillaan. Kun tee oli juotu ja tarjotin työnnetty syrjään, hän taaskin kutsui meitä istumaan tulen ääreen, ja nyt alkoi hänen ja Helenan välillä keskustelu, jonka kuuleminen oli todellinen onni minulle.
Miss Templen koko olemuksessa oli aina jotakin tyventä ja kirkasta, hänen käytöksensä oli arvokas, hänen puhetapansa hienostunutta ja hillittyä, ja tämä kaikki esti keskustelua koskaan eksymästä harhateille ja tulemasta liian kiihkeäksi ja kovaääniseksi. Kun katseli ja kuunteli häntä, tunsi iloa ja mielihyvää, mutta tätä tunnetta hillitsi aina pelonsekainen kunnioitus. Sellaiset olivat tunteeni nytkin Miss Templen suhteen — Helena Burns sitävastoin yllätti minut kokonaan.
Virkistävä ateria, loistava tuli, rakastetun opettajan läheisyys ja ystävällisyys, tai kenties, enemmän kuin kaikki tämä, jokin seikka hänen omassa mielessään oli kutsunut esiin kaiken hänen voimansa. Se heräsi, se syttyi, se hehkui hänen heleän punaisilla poskillaan, jotka tähän saakka olin nähnyt vain kalpeina ja verettöminä, se loisti hänen kosteissa, kirkkaissa silmissään, jotka äkkiä olivat saavuttaneet vielä ihmeellisemmän kauneuden kuin Miss Templen silmät, kauneuden, joka ei johtunut väristä, pitkistä ripsistä eikä hienoista kulmakarvoista, vaan ilmeestä, vilkkaudesta, loistosta. Voi todellakin sanoa, että hänen sielunsa oli hänen huulillaan, sillä hänen puheensa virtasi, en tiedä mistä lähteestä. Voiko todellakin neljätoistavuotiaan tytön sydän olla kyllin laaja, kyllin voimakas sulkeakseen sisäänsä puhtaan, innostuneen kaunopuheisuuden lähteet? Sillä sellaiselta tuntui Helenan puhe tuona minulle muistettavana iltana, hänen henkensä näytti koettavan elää lyhyessä ajassa yhtä paljon kuin monet elävät pitkinä vuosikymmeninä.
He keskustelivat asioista, joista minä en ollut koskaan kuullut mitään, menneistä ajoista ja kansoista, kaukaisista maista, luonnon salaisuuksista, jotka oli keksitty tai joita aavistettiin, he puhuivat kirjoista — miten paljon he olivat lukeneet! Mitä tietoaarteita he omistivatkaan! Ranskalaiset nimet ja ranskalaiset kirjailijat tuntuivat aivan tutuilta heille, mutta ihmettelyni kohosi huippuunsa, kun Miss Temple kysyi, oliko Helenalla joskus aikaa palauttaa muistiinsa latinaa, jota hänen isänsä oli opettanut hänelle. Ja hän otti hyllyltä erään kirjan ja pyysi Helenaa lukemaan ja jäsentämään sivun Virgiliusta. Helena totteli, ja minun kunnioitukseni kasvoi rivi riviltä. Hän oli hädin tuskin lopettanut, kun kellonsoitto ilmoitti levollemeno-ajan olevan käsissä. Viivytystä ei sallittu, Miss Temple syleili meitä molempia ja sanoi:
"Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"
Helenaa hän pidätti syleilyssään vähän kauemmin kuin minua ja päästi hänet menemään vastenmielisemmin. Helenaa hänen katseensa seurasi ovessa, häntä tarkoitti tuo surullinen huokaus, joka toistamiseen kohosi hänen rinnastaan, hänen tähtensä Miss Temple pyyhki kyyneleen poskeltaan.