Eräänä iltana kesäkuun alussa olin viipynyt hyvin myöhälle metsässä Mary Annin kanssa. Olimme tapamme mukaan eronneet toisista ja kulkeneet kauas, niin kauas, että olimme eksyneet tieltä ja olimme pakoitetut kysymään sitä yksinäisestä tuvasta, missä asui mies ja vaimo, jotka paimensivat puolivilliä sikalaumaansa metsässä. Kun tulimme takaisin, oli kuu jo noussut, ja puutarhan portin edessä seisoi ponihevonen, jonka tunsimme tohtorin hevoseksi. Mary Ann huomautti, että arvatenkin joku oli hyvin sairas, koska Mr. Bates oli noudettu näin myöhään illalla. Hän meni sisään, ja minä viivyin vielä hetkisen ulkona istuttaakseni puutarhaani kourallisen taimia, jotka olin kaivanut ylös metsästä ja joitten pelkäsin kuihtuvan, jos jättäisin ne seuraavaan päivään. Tämänkin jälkeen viivyin vielä hetkisen; kukat tuoksuivat niin voimakkaasti ja suloisesti kasteen langetessa, ilta oli ihana, kirkas ja lauha, vielä hehkuva läntinen taivas lupasi huomiseksi uuden kauniin päivän, ja itäisellä taivaalla nousi kuu majesteetillisena. Huomasin kaiken tämän ja iloitsin siitä niinkuin lapsi voi iloita, kun eräs aivan uusi ajatus nousi mieleeni:
"Kuinka ikävää olisikaan maata sairaana ja pelätä kuolemaa! Maailma on ihana — olisi kauheata tulla kutsutuksi pois ja joutua ties minne."
Ja silloin tein ensimäiset vakavat ponnistukset ymmärtääkseni sen, mitä minulle oli opetettu helvetistä ja taivaasta, ensi kerran pysähdyin ja jouduin hämmennyksiin, ensi kerran, katsellessani taakseni ja eteeni, näin joka puolella mittaamattoman syvyyden — tunsin yhden ainoan kiinteän kohdan, se oli nykyhetki, kaikki muu oli muodottomia pilviä ja pohjatonta tyhjyyttä. Ja minua vapisutti ajatus, että voisin kadottaa tuon kiinteän kohdan ja pudota kaaokseen. Miettiessäni tätä uutta ajatusta kuulin oven aukeavan, Mr. Bates meni ulos, ja eräs hoitajista seurasi häntä. Kun tohtori oli noussut hevosensa selkään ja lähtenyt, sulki hoitaja juuri oven, mutta minä juoksin hänen jälkeensä.
"Kuinka Helena Burns jaksaa?"
"Hyvin huonosti", oli vastaus.
"Häntäkö Mr. Bates on tullut katsomaan?"
"Niin."
"Ja mitä hän sanoo?"
"Hän sanoo, että Helena ei ole täällä kauan."
Jos eilen olisin kuullut tämän lauseen, olisi se merkinnyt minulle vain sitä, että hänet aiottiin muuttaa kotiin Northumberlantiin. En olisi aavistanut, että se tarkoitti hänen kuolemaansa, mutta nyt tiesin sen heti. Ymmärsin selvästi, että Helena Burns nyt eli viimeisiä päiviänsä maan päällä, ja että hänet pian otettaisiin henkien valtakuntaan, jos sellaista valtakuntaa on. Vavahdin kauhusta ja tunsin ahdistavaa tuskaa, sitten kiihkeätä halua nähdä hänet. Kysyin, missä huoneessa hän makasi.