Huhtikuu vaihtui toukokuuksi — se oli kirkas, lauhkea toukokuu, täynnä auringonpaistetta, sinitaivasta ja leppoisia etelä- ja länsituulia. Kasvullisuus edistyi nopeasti, Lowoodin kaikki rikkaudet pääsivät valloilleen, se oli vihreä ja kukkia täynnä, sen suuret, paljaat jalavat, saarnit ja tammet heräsivät uuteen elämään, metsien kätköihin puhkesi kukkia, onkalot peittyivät lukemattomilla erivärisillä sammallajeilla, joitten tummaa taustaa vastaan heloittivat kalpeat, kullankeltaiset kevätesikot kuin satumainen auringonpaiste. Tästä kaikesta nautin täysin siemauksin, vapaana, huoletonna ja melkein aina yksin, mutta tällä minulle niin oudolla vapaudella oli omat syynsä, joista nyt on kerrottava.
Enkö ole kuvannut hauskaa ja asuinpaikaksi sopivaa seutua kertoessani Lowoodin metsistä, kukkuloista ja vuoripuroista? Hauska se epäilemättä olikin — toinen kysymys oli, oliko se terveellinen.
Tuo metsäinen laakso, jossa Lowood sijaitsi, oli oikea sumujen ja sumujen aiheuttamien tautien pesäpaikka. Kevään mukana heräsivät nämäkin, kavala lavantauti hiipi orpokotiin, valtasi sen täpötäydet koulusalit ja makuuhuoneet, ja jo ennen toukokuun alkua se oli muuttanut koulun sairashuoneeksi.
Niukka ravinto ja pitkälliset vilustumiset olivat jo ennakolta heikentäneet oppilaitten vastustuskykyä. Niinpä sairastuikin neljäkymmentäviisi kahdeksastakymmenestä. Opetus keskeytettiin, säännöt höltyivät. Niille harvoille, jotka vielä olivat terveinä, myönnettiin melkein rajaton vapaus, sillä lääkäri piti oleskelua raittiissa ilmassa parhaana varokeinona tartuntaa vastaan, ja toisaalta ei kellään ollut aikaa pitää heitä silmällä ja rajoittaa heidän vapauttaan. Miss Temple oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaisiin, hän eli sairashuoneissa, joita hän ei koskaan jättänyt, paitsi joskus yöllä saadakseen levätä pari tuntia. Opettajilla oli täysi työ tehdessään matkavalmistuksia ja laittaessaan niitten tyttöjen tavaroita kuntoon, jotka olivat siinä onnellisessa asemassa, että heidän ystävänsä tai sukulaisensa kykenivät tai olivat halukkaat ottamaan heidät pois tuosta tartunnan pesästä. Monet, jotka jo olivat saaneet tartunnan, pääsivät kotiin kuolemaan, muutamia kuoli koulussa, ja heidät haudattiin hiljaisesti ja nopeasti, koska taudin luonto kielsi kaiken viivyttelemisen.
Sillä aikaa kun tauti oli asettunut vakinaiseksi asukkaaksi Lowoodiin, kun kuolemasta oli tullut tavallinen vieras talossa, kun tuska ja pelko vallitsi sen seinien sisäpuolella ja sairashuone-ilma löyhkäsi vastaan sen huoneista ja käytävistä, sillä aikaa loisti ulkona toukokuun aurinko pilvettömältä taivaalta yli jyrkkien kukkuloitten ja kauniitten metsien. Puutarha oli täynnä väriloistoa, salkoruusut olivat kasvaneet melkein puunkorkuisiksi, liljat olivat auenneet, tulpaanit ja ruusut kukkivat, penkkien reunoja koristivat iloiset pienet neilikat ja karmosiininpunaiset tuhatkaunot, orjantappurat levittivät aamuin illoin mauste- ja omenatuoksuansa — ja kaikki nämä hyvätuoksuiset aarteet olivat hyödyttömiä suurelle osalle Lowoodin asukkaita, paitsi silloin tällöin, kun niitä poimittiin pieni vihkonen arkkuun pantavaksi.
Mutta minä ja muut jotka vielä olivat terveinä, me nautimme täysin siemauksin luonnon ja vuodenajan kauneudesta, saimme samoilla metsässä aamusta iltaan saakka kuin mustalaiset, saimme tehdä, mitä halusimme, mennä, minne tahdoimme, ja kaiken lisäksi elimme paljon herkullisemmin kuin ennen. Mr. Brocklehurst ja hänen perheensä eivät nyt koskaan lähestyneet Lowoodia, talousasioita ei tarkastettu, äreä taloudenhoitajatar oli tartuntaa peläten paennut, ja hänen seuraajansa, joka sitä ennen oli palvellut Lowtonin sairashuoneessa, oli tottumaton talon tapoihin ja verrattain runsaskätinen. Sitäpaitsi oli nyt vähemmän elätettäviä, sairaat söivät vähän, vellilautasemme aamiaisella olivat täysinäisemmät, ja kun ei ollut aikaa valmistaa kunnollista päivällistä, mikä usein tapahtui, antoi hän meille suuren kimpaleen kylmää piirakkaa tai paksun viipaleen leipää ja juustoa, ja nämä me kuljetimme metsään, etsimme kukin mieleisen paikan ja elimme herroiksi.
Minun lempipaikkani oli tasainen, leveä kivi, joka kohosi valkeana ja kuivana keskeltä puroa ja jonka luo päästiin vain kahlaamalla veden yli — teko, jonka suoritin avojaloin. Kivi oli juuri kyllin iso mukavaksi istumapaikaksi minulle ja eräälle toiselle tytölle, joka siihen aikaan oli valittu ystäväni — eräs Mary Ann Wilson, ovela, eloisa ihmisenalku, jonka seura miellytti minua, osaksi, koska hän oli sukkela ja älykäs, osaksi, koska hänen kanssaan saatoin olla aivan mieleni mukaan. Hän oli muutamia vuosia vanhempi kuin minä, tunsi maailmaa enemmän kuin minä ja osasi kertoa minulle paljon asioita, joita mielelläni kuuntelin saaden siten tyydyttää uteliaisuuttani. Hän oli myös täysin suvaitsevainen vikojani kohtaan eikä koskaan hillinnyt sanojani. Hänellä oli taipumuksia kertomiseen, minulla kuuntelemiseen, häntä huvitti opettaminen, minua kyseleminen, ja niin tulimme mainiosti toimeen toistemme kanssa ja saimme paljon huvia, joskaan ei kenties yhtä paljon hyötyä, keskinäisestä seurustelustamme.
Ja missä oli tällävälin Helena Burns? Miksi en viettänyt näitä suloisia vapauden päiviä hänen kanssaan? Olinko unohtanut hänet, vai olinko kyllin viheliäinen väsyäkseni hänen puhtaaseen ystävyyteensä? Ehdottomasti oli mainitsemani Mary Ann Wilson hyvän joukon alempana ensimäistä ystävääni, hän osasi kertoa vain hupaisia juttuja ja joutavia asioita, jotka minua hetkellisesti huvittivat, kun taas Helena Burnsilla, ellen erehdy, oli taito herättää siinä, jolla oli onni olla hänen ystävänsä, harrastusta korkeampiin asioihin.
Se oli totta, lukija, ja minä tiesin ja tunsin kaiken tämän, ja vaikka olenkin puutteellinen olento, jolla on paljon vikoja ja vähän hyviä puolia, en koskaan kyllästynyt Helena Burnsiin enkä lakannut tuntemasta häntä kohtaan kiintymystä, joka oli yhtä luja, yhtä hellä, yhtä kunnioittava kuin kaikki myöhemmät ystävyyssuhteena. Kuinka voinkaan tehdä toisin, kun Helena aina ja kaikissa olosuhteissa osoitti minua kohtaan tasaista, kiinteätä ystävyyttä, jota ei huono tuuli eikä suuttumus koskaan häirinnyt! Mutta Helena oli nyt sairas. Jo muutama viikko sitten oli hän siirretty näkyvistäni johonkin yläkerran huoneeseen, en tietänyt mihin. Minulle oli sanottu, että hän ei ollut talon sairaalaosastossa lavantauti-sairaitten joukossa, sillä häntä vaivasi keuhkotauti eikä lavantauti. Minä tietämättömyydessäni ymmärsin keuhkotaudilla jotakin hyvin lievää, jonka hyvä hoito ja aika varmaan parantaisivat.
Tätä luuloani vahvisti se seikka, että kerran tai pari, hyvin lämpiminä ja aurinkoisina iltapäivinä, näin hänen laskeutuvan portaita Miss Templen kanssa ja menevän puutarhaan. Minun ei silloin sallittu mennä puhelemaan hänen kanssaan, mutta näin hänet koulusalin ikkunasta, joskin epäselvästi, sillä hän oli kiedottu lukemattomiin huiveihin ja istui etäämpänä parvekkeen suojassa.