Tätä suunnitelmaa toistin pari, kolme kertaa mielessäni, kunnes olin saanut sen valmiiksi. Se oli nyt selvässä ja käytännöllisessä muodossa. Olin tyytyväinen ja nukahdin.

Jo anivarhain olin liikkeellä, ja ilmoitukseni oli valmis, kirjekuori suljettu ja osoite kirjoitettu ennen herätyskellon soittoa. Ilmoitus kuului näin:

"Nuori, opetukseen tottunut neiti" — olinhan ollut opettajana jo kaksi vuotta — "haluaa kotiopettajan paikkaa perheessä, jossa lapset ovat alle neljäntoista" (muistin, että itse olin vain kahdeksantoistavuotias, enkä halunnut melkein ikäisiäni oppilaita). "Hän kykenee opettamaan kaikkia aineita, jotka kuuluvat hyvään englantilaiseen kasvatukseen, sekä ranskaa, piirustusta ja soittoa." (Siihen aikaan, lukija, tämä nyt niin ahtaalta tuntuva luettelo katsottiin verrattain päteväksi.) "Osoite J.E., Postitoimisto Lowton, ——shire."

Tämä tärkeä paperi oli koko päivän pöytälaatikossani, ja teenjuonnin jälkeen pyysin uudelta johtajattarelta lupaa käydä Lowtonissa toimittaakseni joitakin vähäpätöisiä asioita itseäni ja paria opettajatoveriani varten. Lupa annettiin heti, ja minä menin. Se oli kahden peninkulman kävely, ja ilta oli sateinen, mutta päivät olivat vielä pitkät. Kävin parissa myymälässä, pistin kirjeen postilaatikkoon ja palasin kotiin rankkasateessa, vaatteet likomärkinä, mutta sydän keventyneenä.

Seuraava viikko tuntui pitkältä. Se loppui kuitenkin vihdoin kuten kaikki asiat auringon alla, ja vielä kerran läpi raikkaan syysiltapäivän, astelin Lowtonin tietä. Se oli hauska matka, tie seurasi puron reunaa ja kulki laakson kauneimpien paikkojen läpi, mutta sinä päivänä ajattelin enemmän kirjeitä, jotka odottivat tahi eivät odottaneet minua tuossa pienessä kauppalassa, kuin maitten ja vesien kauneutta.

Tällä kertaa oli näennäisenä asianani käydä suutarilla antamassa mittaa kenkäparia varten. Toimitin ensin tämän asian ja kuljin sitten pientä, siistiä katua pitkin suutarilta postitoimistoon. Sitä hoiti vanhanpuoleinen rouvasihminen, jolla oli vanhanaikaiset silmälasit nenällään ja mustat sormikkaat käsissä. "Onko kirjeitä J.E:lle?" kysyin. Hän tirkisteli minua silmälasiensa yli, avasi sitten erään laatikon ja kaiveli sen sisältöä pitkän aikaa, niin kauan, että mieleni jo kävi ankeaksi. Vihdoinkin, pidettyään erästä kirjettä silmälasiensa edessä varmaan viisi minuuttia, hän ojensi sen pöydän yli vilkaisten samalla minuun vielä kerran hyvin tutkivasti ja epäluuloisesti — se oli J.E:lle… "Onko vain yksi?" kysyin.

"Ei ole muuta", sanoi hän, ja minä pistin sen taskuuni ja käänsin kasvoni kotiin päin. En voinut avata sitä vielä, koulun säännöt pakoittivat minua tulemaan kotiin kahdeksan tienoilla, ja kello oli jo puoli kahdeksan. Erinäiset velvollisuudet odottivat minua kotiin tullessani. Minun täytyi olla valvojana lukutunnilla, minun vuoroni oli pitää rukoukset ja huolehtia tyttöjen levollemenosta, sitten söin illallista toisten opettajien kanssa. Kun vihdoin vetäydyimme huoneisiimme, oli tuo välttämätön Miss Gryce vielä seuranani. Meillä oli vain pieni kynttilänpätkä huoneessamme, ja pelkäsin kauheasti, että se loppuisi ennenkuin Miss Gryce oli lopettanut juttunsa. Onneksi vaikutti tukeva illallinen, jonka hän juuri oli syönyt, unilääkkeen tavoin, ja hän kuorsasi jo ennenkuin olin ehtinyt riisuutua. Kynttilä oli vielä tuuman pituinen. Vedin kirjeen esille, sinetissä oli kirjain F., mursin sen auki ja luin. Sisällys oli lyhyt.

"Jos J.E., joka ilmoitti viime torstain ——shire Heraldissa, omaa mainitut tiedot, ja jos hän voi lähettää suosituksia luonteensa ja pätevyytensä suhteen, tarjotaan hänelle paikka, jossa oppilaana on vain yksi pieni tyttö, alle kymmenen vuoden, ja jossa on palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. J.E:tä pyydetään lähettämään suosituksensa, nimensä, osoitteensa ja kaikki tarvittavat tiedot Mrs. Fairfaxille, Thornfield, lähellä Millcotea, ——shire."

Tarkastelin kauan tuota tärkeätä paperia. Käsiala oli vanhanaikaista, melkein epävarmaa, kuten vanhan rouvasihmisen käsiala. Tämä seikka oli minulle mieleen, sillä olin hiljaisesti pelännyt, että näin omin päin toimiessani olin vaarassa joutua johonkin satimeen, ja toivoin ennen kaikkea, että yritysteni tulos olisi täysin arvossa pidettävä, säädyllinen, en regie. Tunsin nyt, että vanhanpuoleinen rouva ei ollut mikään hullumpi osakas puuhassani. Mrs. Fairfax! Voin niin selvästi nähdä hänet mustassa puvussaan ja leskenmyssy päässä, hän oli kenties jäykkä, mutta ei epäkohtelias, sanalla sanoen oikea loistopainos vanhaa englantilaista arvokkuutta. Thornfield oli epäilemättä hänen talonsa nimi — siisti, sievä paikka, sen tiesin, vaikka en onnistunutkaan saamaan siitä täysin selvää kuvaa. Millcote, ——shire, — vedin esiin kaikki Englannin karttani ja etsin sen. Siinähän se jo olikin, sekä ——shire että kaupunki, ——shire oli seitsemänkymmentä peninkulmaa lähempänä Lontoota kuin se etäinen seutu, jossa nyt asuin, ja se seikka merkitsi minulle paljon. Kaipasin paikkaan, jossa olisi eloa ja liikettä. Millcote oli suuri tehdaskaupunki A:n rannalla, siis epäilemättä vilkasliikkeinen paikka. Sitä parempi. Muutos tulisi olemaan täydellinen. Eipä siltä, että pitkät savupiiput ja mustat savupilvet minua suuresti houkuttelivat, "mutta", päättelin, "Thornfield on luultavasti hyvän matkan päässä kaupungista."

Silloin kynttilänsydän leimahti vielä kerran ja sammui.