Seuraavana päivänä oli ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin. En voinut enää pitää suunnitelmiani omana salaisuutenani, minun täytyi puhua niistä muillekin toteuttaakseni ne. Pyysin päästä johtajattaren puheille puolipäivätunnilla. Kerroin hänelle, että minulla oli toivossa paikka, jossa palkka olisi kaksi kertaa suurempi kuin Lowoodissa (nykyinen palkkani oli 15 puntaa vuodessa), ja pyysin häntä jättämään irtisanomukseni Mr. Brocklehurstille tai jollekin toimikunnan jäsenistä ja kysymään, olisivatko he halukkaat antamaan minulle suosituksia. Hän suostui ystävällisesti olemaan välittäjänäni tässä asiassa ja esitti sen seuraavana päivänä Mr. Brocklehurstille, joka sanoi, että siitä oli kirjoitettava Mrs. Reedille, koska tämä oli minun luonnollinen holhoojani. Mainitulle rouvalle kirjoitettiin siis, ja hän vastasi, että minä voin tehdä miten minua haluttaa, hän oli jo aikoja sitten lakannut sekaantumasta asioihini. Tämä kirje kiersi toimikunnassa, ja vihdoin, mitä sietämättömimmän vitkastelun jälkeen, minulle annettiin muodollinen lupa parantaa asemaani, jos voin, ja vakuutus siitä, että koska aina olin käyttäytynyt hyvin Lowoodissa, niin opettajana kuin oppilaana, saisin tarkastajien allekirjoituksella varustetun todistuksen tiedoistani, taidoistani ja luonteestani.
Tämän todistuksen sainkin noin kuukauden kuluttua. Lähetin siitä jäljennöksen Mrs. Fairfaxille, ja sain hänen vastauksensa, jossa hän ilmoitti olevansa tyytyväinen ja määräsi, että minun oli astuttava toimeeni kahden viikon kuluttua.
Ryhdyin nyt matkavalmistuksiin, ja kaksi viikkoa kului nopeasti. Vaatevarastoni ei ollut suuri, mutta täysin riittävä minun tarpeisiini, ja viimeinen päivä riitti matka-arkun pakkaamiseen — saman matka-arkun, jonka olin tuonut mukanani Gatesheadista kahdeksan vuotta sitten.
Arkku oli nyöritetty, nimilappu naulattu. Puolen tunnin kuluttua oli postinkuljettaja noutava sen viedäkseen mukanaan Lowtoniin, jonne minun itseni oli saavuttava varhain seuraavana aamuna ehtiäkseni vaunuun. Olin harjannut hyväksi mustan matkapukuni, laittanut kuntoon hattuni, hansikkaat ja muhvin, katsonut kaikista laatikoistani, olinko unohtanut jotakin, ja nyt, kun minulla ei ollut enää mitään tehtävää, istahdin ja koetin levätä. Se oli mahdotonta; vaikka olin ollut liikkeessä kaiken päivää, en voinut levähtää hetkeäkään, olin liian kiihtynyt. Tänä iltana loppui kokonainen ajanjakso elämässäni, huomenna oli alkava uusi. Sillä välin oli mahdotonta saada unta silmiini, ei auttanut muu kuin kuumeisena odottaa muutoksen tapahtumista.
"Miss", sanoi eräs palvelustyttö, joka tuli etsimään minua eteisestä, jossa vaeltelin kuin rauhaton haamu, "alhaalla on eräs henkilö, joka tahtoisi tavata teitä."
"Postimies, tietysti", ajattelin ja juoksin portaita alas kyselemättä sen enempää. Kuljin juuri takimaisen vastaanottohuoneen eli opettajien huoneen ohi, jonka ovi oli raolla, ja olin aikeessa mennä keittiöön, kun joku syöksyi ovesta.
"Se on hän, se on varmasti hän! Olisin tuntenut hänet missä hyvänsä", huusi tuo ihminen, pysäytti minut ja tarttui käteeni.
Katsoin ylös ja näin nuorehkon, hauskannäköisen naisen, jonka vaatetus muistutti hyvin puetun, emäntämäisen palvelustytön asua, ja jolla oli musta tukka, tummat silmät ja helakka iho.
"No, kuka se on?" kysyi hän, ja hänen äänensä ja hymynsä tuntuivat tutuilta. "Ettehän ole kokonaan unohtanut minua, Miss Jane?"
Seuraavassa sekunnissa syleilin ja suutelin häntä haltioissani. "Bessie, Bessie, Bessie!" siinä kaikki mitä sanoin, ja hän puoleksi nauroi, puoleksi itki. Menimme sitten vastaanottohuoneeseen. Tulen ääressä seisoi noin kolmivuotias miehenalku, jolla oli kirjava takki ja housut.