"Hänen luonteensa — no, se on luullakseni moitteeton. Omituinen hän kenties kylläkin on, hän on matkustanut paljon ja nähnyt paljon maailmaa, luullakseni. Uskallan väittää, että hän on hyvin viisas, mutta en ole koskaan puhellut paljoa hänen kanssaan."
"Missä suhteessa hän on omituinen?"
"En tiedä — sitä ei ole helppo sanoa — ei siinä mitään erikoista ole, mutta sen tuntee kyllä kun puhuu hänen kanssaan; ei voi koskaan tietää, puhuuko hän totta vai leikkiä tai onko hän hyvillään vai päinvastoin. Lyhyesti sanottuna, häntä on vaikea ymmärtää, ainakaan minä en koskaan oikein ymmärrä häntä, mutta se ei merkitse mitään, sillä hän on hyvin hyvä isäntä."
Siinä kaikki mitä sain tietää Mrs. Fairfaxilta meidän molempien isännästä. On ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään aavistusta kanssaihmisensä luonteen kuvailemisesta, ja jotka eivät osaa tehdä havaintoja ja panna merkille huomattavimpia piirteitä ihmisissä tai asioissa. Hyvä rouva kuului nähtävästi näihin ihmisiin, ja minun kyselyni saattoivat hänet ymmälle, mutta eivät johtaneet tuloksiin. Mr. Rochester oli hänen silmissään Mr. Rochester, herrasmies, tilanomistaja, ei muuta, hän ei kysellyt eikä etsinyt enempää, ja hän oli nähtävästi ihmeissään, kun minä halusin tarkempia määritelmiä hänen olemuksestaan.
Kun olimme jättäneet ruokasalin, tarjoutui hän näyttämään minulle muutkin huoneet, ja minä seurasin häntä portaita ylös ja alas täynnä ihailua, sillä kaikki oli kaunista ja hyvin järjestettyä. Suuret päätyhuoneet olivat mielestäni ihmeellisen komeita, ja muutamat kolmannen kerroksen huoneista olivat, joskin matalia ja pimeitä, mieltäkiinnittäviä vanhanaikaisuutensa tähden. Huonekalut, jotka aikoinaan olivat olleet alakerran huoneissa, olivat aikojen kuluessa ja muotien vaihtuessa siirretyt tänne, ja siinä puutteellisessa valossa, joka pääsi sisään ahtaista ikkunoista, saatoin nähdä sadan vuoden vanhoja vuoteita, pähkinäpuu- ja tammiarkkuja, joihin oli kaiverrettu mitä omituisimpia koristeita, palmunlehviä ja keruubinpäitä, kuten hebrealaiseen liiton arkkiin, rivittäin kapeita, kunnianarvoisia tuoleja korkeine selkänojineen, vieläkin vanhempia istuimia, joitten tyynypäällyksissä näkyi vielä selviä jälkiä koruompeluista — ne sormet, jotka olivat niitä aikoinaan ommelleet, olivat jo kahden sukupolven ajan olleet kirkkomaan tomua. Kaikki nämä muinaismuistot tekivät Thornfield Hallin kolmannesta kerroksesta menneitten aikojen kodin, muistojen lippaan. Minä pidin paljon näitten hiljaisten suojien salaperäisestä hämärästä päivän aikaan, mutta yöllä en olisi mistään hinnasta tahtonut nukkua jossain noista avarista, raskaista vuoteista, joista toiset olivat suljetut tammiovilla, toiset verhotut paksuilla vanhanaikaisilla uutimilla, joihin oli ommeltu mitä ihmeellisimpiä kukkia, lintuja ja ihmisolentoja — kuinka kummalliselta kaikki tämä olisikaan näyttänyt kalpeassa kuuvalossa.
"Nukkuvatko palvelijat näissä huoneissa?" kysyin.
"Ei, heidän hallussaan on rivi pienempiä huoneita talon takaosassa.
Kukaan ei koskaan nuku täällä. Tekisi melkein mieli sanoa, että jos
Thornfield Hallilla on haamunsa, on tämä sen asunto."
"Niin minäkin luulisin. Eikö teillä sitten ole haamua?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi Mrs. Fairfax hymyillen.
"Eikö perimätietojakaan? Eikö ainoatakaan kummitustarinaa?"