"En usko. Ja kuitenkin sanotaan, että Rochesterit aikoinaan ovat olleet mieluummin kiihkeätä kuin rauhallista sukua. Ehkäpä he juuri siitä syystä lepäävät nyt rauhassa haudoissaan."
"Niin — he nukkuvat hyvin elämän kuumeisen kiihkon jälkeen", mumisin.
"Minne menette nyt, Mrs. Fairfax?" Hän oli menossa.
"Ylös katolle, tahdotteko tulla katsomaan näköalaa sieltä?" Seurasin häntä, nousimme hyvin ahdasta porraskäytävää vinnille, ja sieltä tikapuita myöten ja luukkuoven kautta linnan katolle. Olin nyt varisasutuksen tasalla ja voin nähdä niitten pesiin. Nojasin sakaraharjan yli ja katselin kauas alas. Maa alapuolellani näytti levitetyltä kartalta; loistava, sametinpehmeä ruohokenttä ympäröi rakennuksen harmaata kivijalkaa; niityllä, joka oli laaja kuin puisto, muodostivat vanhat ruusupensaikot tummempia pilkkuja; kuivan, tumman metsän jakoi kahtia ruohoittunut polku, jonka sammal oli vihreämpää kuin puitten lehdet; sitten kirkko linnan portin takana, tie, tyvenet kukkulat, koko maisema lepäsi siinä syysauringon loistossa. Taivaanranta oli sininen ja kirkas, ja ylhäällä leijaili muutamia helmenvalkeita pilvenhattaroita. Maisemassa ei ollut mitään tavatonta, mutta kaikki oli kaunista ja miellyttävää. Kun käännyin pois ja palasin sisään luukkuoven kautta, en tahtonut löytää tietäni tikapuissa, vinni näytti pimeältä kuin holvi verrattuna siniseen taivaaseen, jota äsken olin katsellut, ja tuohon aurinkoiseen lehto-, niitty- ja kukkulamaisemaan, joka ympäröi linnaa ja josta olin iloinnut.
Mrs. Fairfax jäi sulkemaan oviluukun, ja minä etsin hapuillen ahtaan porraskäytävän, joka johti alas vinniltä, ja laskeuduin alas. Pysähdyin pitkään käytävään, johon portaat johtivat ja joka eroitti kolmannen kerroksen etu- ja takahuoneet toisistaan. Se oli ahdas, matala ja pimeä käytävä, jossa oli vain yksi ikkuna kaukana toisessa päässä ja jonka molemmilla puolilla oli rivi pieniä, mustia, suljetuita ovia. Sitä olisi voinut luulla käytäväksi jossakin Siniparran linnassa.
Kulkiessani ääneti eteenpäin, kuulin äkkiä naurua — ääni, jota viimeiseksi olisin luullut kuulevani näin hiljaisilla alueilla. Se oli omituista naurua, kirkasta, selvää, ilotonta. Pysähdyin. Ääni taukosi, mutta vain hetkeksi. Se alkoi taas, äänekkäämpänä, sillä alussa se oli selvyydestään huolimatta ollut hyvin hiljaista. Sitten se jatkui yhä kovaäänisempänä, ja kaiku tuntui vastaavan jokaisesta yksinäisestä huoneesta, vaikka itse nauru kuuluikin vain yhdestä, ja olisin hyvin voinut osottaa sen huoneen oven.
"Mrs. Fairfax!" huusin, sillä kuulin hänen nyt laskeutuvan portaita.
"Kuulitteko tuota kovaa naurua? Kuka niin nauraa?"
"Arvatenkin joku palvelijoista", vastasi hän, "ehkä Grace Poole."
"Kuulitteko sen?" kysyin taas.
"Kuulin vallan hyvin. Kuulen sen usein. Hän neuloo eräässä noista huoneista. Väliin on Lea hänen kanssaan, ja he elämöivät yhdessä."
Nauru alkoi taas, matalana ja tasaisena, ja oli lopulta hyvin epämiellyttävää.