Tällaista puhetta pitävät kenties hyvinkin kylmänä henkilöt, jotka hyväksyvät juhlallisen opin lapsen luonnon enkelimäisyydestä ja joitten mielestä kasvattajien velvollisuus on tuntea heitä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Mutta minä en kirjoita tätä imarrellakseni vanhempien itsekkäisyyttä, ollakseni kaikuna tyhjälle puheelle tai antaakseni tukea hölynpölylle, tahdon vain kertoa totuuden. Huolehdin tunnollisesti Adèlen menestyksestä ja edistymisestä, pidin kaikessa hiljaisuudessa hänen pienestä persoonastaan, olin kiitollinen Mrs. Fairfaxille hänen ystävällisyydestään ja viihdyin hyvin hänen seurassaan, mikäli hänkin puolestaan osoitti minua kohtaan tasaista, tyventä, huolehtivaa myötätuntoaan.

Moittikoon minua vieläkin jokainen, jota haluttaa, kun lisään, että silloin tällöin, kun kävelin itsekseni pihamaalla, kun kuljin alas portille ja katsoin sen läpi tielle, tahi kun, Adèlen leikkiessä hoitajansa kanssa ja Mrs. Fairfaxin järjestellessä hillojaan ruokakamarissa, kiipesin kolmet portaat, avasin vinnin luukkuoven, nousin katolle ja katselin kauas yli kukkuloitten, niittyjen ja hämärtyvän taivaanrannan — silloin ikävöin nähdä kauas näitten rajojen taakse, kauas suureen maailmaan, sen kaupunkeihin ja polttopisteisiin, joista olin kuullut puhuttavan mutta joita en koskaan ollut nähnyt, ikävöin enemmän elämänkokemusta, enemmän seurustelua toisten nuorten kanssa, enemmän erilaisia tuttavuuksia kuin mitä oli saatavillani. Annoin täyden arvon kaikelle mikä oli hyvää Mrs. Fairfaxissa ja Adèlessa, mutta uskoin, että elämässä oli muutakin hyvää ja että se voi olla vilkkaampaa ja vaihtelevampaa laatua, ja halusin oppia tuntemaan sitä.

Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se tuotti minulle väliin tuskaa. Silloin oli ainoa lohdutukseni kävellä edestakaisin kolmannen kerroksen käytävässä, tuon yksinäisen paikan turvissa, ja loihtia sieluni silmien eteen toinen toistaan loistavampia näkyjä — ja niitä oli paljon ja ne olivat kirkkaita —, päästää sydämeni tulvilleen omituisen ahdistavaa, elontäyttä riemua, ja — mikä parasta — avata korvani tarinalle, joka ei koskaan päättynyt, jonka mielikuvitukseni oli luonut ja jota se kertoi jatkuvasti, ja siihen tarinaan olin koonnut kaikki tapaukset, tunteet, tulen ja elämän, jota ikävöin ja joita ei ollut nykyisessä elämässäni.

On turha sanoa, että ihmisten pitäisi tyytyä rauhaan; heidän täytyy saada toimintaa, ja he tekevät sitä paremman puutteessa itse. Miljoonat ovat tuomitut vielä syvempään hiljaisuuteen kuin mitä minä olin, ja miljoonat kapinoivat hiljaisuudessa osaansa vastaan. Ei kukaan tiedä, kuinka monet kapinat — paitsi valtiollisia — kuohuttavat sitä elämää, joka kansoittaa maapallon. Naisia pidetään yleensä tyveninä, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja kentän ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysäyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjailemaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä ja oppia enemmän kuin tapa määrää tarpeelliseksi heidän sukupuolelleen.

Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun: sama kaiku, sama matala, tylsä hohotus, kuin mikä ensi kerralla oli hämmästyttänyt minua. Kuulin myös hänen ihmeellisen muminansa, joka oli vielä oudompaa kuin nauru. Oli päiviä, jolloin hän oli aivan hiljaa, kun taas toisina en voinut enää laskea hänen äännähdyksiään. Väliin näin hänet: hän tuli tavallisesti huoneestaan vati, lautanen tai tarjotin kädessään, meni alas keittiöön ja palasi takaisin kantaen (oi, romanttinen lukija suo minulle anteeksi kaunistelematon totuus!) portterilasia. Hänen ulkomuotonsa vaikutti kuin kylmä vesisuihku siihen uteliaisuuteen, jonka hänen hullunkuriset, epämiellyttävät äännähdyksensä olivat herättäneet. Hän oli jykevä ja karkeapiirteinen, eikä voinut missään suhteessa herättää mielenkiintoa. Koetin väliin aloittaa keskustelua hänen kanssaan, mutta hän tuntui harvapuheiselta, ja yksitavuinen vastaus katkaisi tavallisesti kaikki tämänsuuntaiset yritykset.

Talon muut asukkaat, s.o. John ja hänen vaimonsa, Lea, palvelustyttö, ja Sophie, ranskalainen lapsenhoitaja, olivat siivoja, hyväntahtoisia ihmisiä, mutta eivät missään suhteessa merkillisiä. Sophien kanssa väliin puhuin ranskaa ja kyselin häneltä hänen kotimaastaan, mutta hänellä ei ollut halua eikä taipumusta kertomiseen, ja hänen vastauksensa olivat yleensä niin epämääräisiä, että ne eivät suinkaan näyttäneet tarkoitetun rohkaisemaan keskustelua, vaan pikemmin päinvastoin.

Niin kuluivat lokakuu, marraskuu ja joulukuu. Eräänä tammikuun iltapäivänä Mrs. Fairfax oli pyytänyt lupaa Adèlelle, joka oli vilustunut, ja koska Adèle yhtyi hänen pyyntöönsä kiihkolla, joka muistutti minulle, kuinka kallisarvoisilta tilapäiset lupapäivät olivat tuntuneet omassa lapsuudessani, suostuin siihen, sillä tein mielestäni oikein osoittaessani myöntyväisyyttä tässä suhteessa. Oli kaunis, tyven, mutta hyvin kylmä päivä. Olin väsynyt istuttuani koko aamupäivän kirjastossa, Mrs. Fairfax oli juuri kirjoittanut kirjeen, joka olisi ollut pantava postiin, ja niin panin hatun päähäni ja takin ylleni ja tarjouduin viemään sen Hay'hin. Tuo kahden peninkulman matka oli juuri sopiva kävely kauniina talvi-iltapäivanä. Nähtyäni, että Adèle istui mukavasti pienellä tuolillaan Mrs. Fairfaxin huoneen tulen ääressä, annettuani hänelle hänen parhaan vahanukkensa, jota minä tavallisesti säilytin hopeapaperiin käärittynä laatikossani, ja vastattuani suudelmalla hänen hyvästiinsä: "Palatkaa pian, rakas ystäväni, rakas Mademoiselle Jeannette", lähdin matkaan.

Tie oli kovaa, ilma tyven, matkani yksinäinen. Kävelin nopeasti, kunnes lämpenin, ja sitten hidastin kulkuani nauttiakseni erikseen jokaisesta matkan tarjoamasta ilosta. Kello oli kolme; kirkon kello löi juuri, kun kuljin tornin ohitse, ja hetken viehätystä lisäsi lähenevä hämärä ja vinosti loistavat, kalpeat auringonsäteet. Olin nyt peninkulman päässä Thornfieldistä, tiellä, joka oli kuuluisa villiruusuistaan kesällä, pähkinöistään ja karhunmarjoistaan syksyllä, ja nytkin siinä loisti muutamia korallinpunaisia ruusumarjoja ja orapihlajanmarjoja; mutta sen paras viehätys talvella oli kuitenkin sen ehdoton yksinäisyys ja lehdetön rauha. Jos tuulenhenki olisikin puhaltanut, ei se olisi aiheuttanut mitään ääntä, sillä täällä ei ollut ainoatakaan lehteä, joka olisi voinut kahista, ja nuo paljaat orjantappura- ja pähkinäpensaat olivat yhtä hiljaisia kuin sileät, valkeat kivet jotka reunustivat polkua. Yltympäri, joka taholla, oli vain niittyjä, joilla ei mikään karja nyt kulkenut, ja pienet ruskeat linnut, jotka silloin tällöin pyrähtelivät pensaikossa, näyttivät unohtuneilta, punertavilta lehdiltä.

Tämä tie kulki koko matkan Hay'hin mäkeä ylös, ja kun olin päässyt puolitiehen, istahdin aidalle, joka erotti tien pelloista. Käärin takkini tiukkaan ympärilleni, pistin käteni muhviin enkä tuntenut kylmää, vaikka olikin pakkanen. Pari päivää sitten oli ollut äkkinäinen suoja, ja tielle oli muodostunut pieni puro, joka nyt oli kokonaan jäässä, niin että tien keskellä oli liukas, valkea jäätikkö. Istuimeltani voin nähdä alas Thornfieldiin; harmaa linna sakaraharjoineen oli huomattavin esine laaksossa alapuolellani, ja sen puut ja musta variksenpesä erottautuivat läntistä taivasta vastaan. Odotin kunnes aurinko oli kirkkaana ja punaisena painunut puitten taakse, ja käännyin sitten itäänpäin.

Kukkulan huipun takaa nousi kuu, se oli vielä kalpea kuin pilvi, mutta kirkastui hetki hetkeltä. Se valaisi yli Hay'n, jonka harvoista savupiipuista puitten suojasta nousi sinertävä savu. Kauppala oli vielä peninkulman takana, mutta ehdottoman hiljaisuuden läpi saatoin kuitenkin selvästi kuulla sen heikot elonmerkit. Korvani eroitti myöskin purojen kohinaa, en tiedä mistä, mutta Hay'n takana oli useita kukkuloita, joitten solien läpi varmaan monet purot virtasivat. Illan tyvenyydessä saattoi yhtä hyvin kuulla lähempien purojen solinan kuin kaukaisimpien kuiskeen.