Äkkiä katkaisi kovempi ääni nämä vienot suhinat ja kuiskaukset, se kuului hyvin kaukaa, mutta aivan selvästi: tramp, tramp, tasainen, metallinen jyske, joka nieli kaikki nuo pehmeät, epämääräiset äänet, kuten taulussa kalliomöhkäle tai suuren tammen ryhmyinen runko, joka selvänä ja tummana on maalattu etualalle, himmentää kaukaisen kukkulan vaaleat ääriviivat, aurinkoisen taivaanrannan ja epäselvät pilvet, joissa värit sulautuvat toisiinsa.
Ääni kuului tieltä, se oli hevosen kavioiden töminää. Tien käänteet estivät vielä näkemästä tulijaa, mutta se lähestyi. Aioin juuri nousta aidaltani, mutta koska tie oli kapea, jäin kuitenkin istumaan kunnes hevonen menisi ohitse. Siihen aikaan olin nuori, ja kaikenlaiset mielikuvat, kirkkaat ja tummat, asustivat mielessäni, muistot lastenkamaritarinoista väikkyivät siellä vielä muun hölynpölyn ohella, ja kun ne nousivat esiin, lisäsi nuoruus niihin voimaa ja eloa, jota lapsuus ei voinut antaa niille. Kun hevonen läheni ja odotin sen tulevan näkyviin hämärän keskeltä, muistin erästä Bessien tarinaa, jossa esiintyi eräs pohjois-englantilainen henki, nimeltä "Gytrash", joka hevosen, muulin tai suuren koiran haahmossa laukkasi yksinäisillä teillä ja näyttäytyi väliin myöhästyneille matkamiehille, kuten tämä hevonen nyt oli näyttäytyvä minulle.
Se oli hyvin lähellä, mutta ei vielä näkyvissä, kun kavioitten töminään yhtyi rapinaa pensaikosta, ja aivan pähkinäpensaitten alitse liukui suuri koira, jonka musta ja valkea väri erottautui selvästi puita vastaan. Se oli pilkulleen yksi Bessien Gytrashin olomuotoja — leijonamainen, pitkäkarvainen ja suuripäinen olento. Se kulki kuitenkin aivan rauhallisesti ohitseni, eikä edes, kuten puolittain olin odottanut, pysähtynyt katsomaan kasvoihini suurilla silmillään, jotka olivat ihmeellisemmät kuin koiran silmät. Hevonen, suuri orhi, seurasi jälessä, ja sen selässä oli ratsastaja. Mies, ihmisolento, särki heti lumouksen. Gytrashilla ei koskaan ollut ratsastajaa, se kulki aina yksin, ja vaikka haltiat voivatkin asustaa eläinten mykissä ruumiissa, eivät ne minun käsitysteni mukaan voineet valita turvapaikakseen jokapäiväistä ihmishaahmoa. Tämä ei ollut mikään Gytrash, ei muuta kuin tavallinen matkustaja, joka tuli oikotietä Millcotesta. Hän kulki ohi ja minä jatkoin matkaani, mutta kuljin vain muutamia askeleita, kun jo käännyin takaisin, sillä huomioni vangitsi liukastumista muistuttava ääni, huudahdus "Mitä hittoa on nyt tehtävä" ja raskas kaatuminen. Hevonen ja mies olivat maassa, — hevonen oli liukastunut jäätiköllä, joka peitti tien. Koira kiiruhti hyppien paikalle takaapäin ja nähdessään isäntänsä pulassa ja kuullessaan hevosen korskumista, se alkoi haukkua suuren koiran syvällä äänellä, johon kaikki kukkulat vastasivat. Se nuuski maassa makaavaa ryhmää ja juoksi sitten minun luokseni, siinä kaikki mitä se voi tehdä, muuta apua ei ollut saatavissa. Tottelin koiraa ja menin matkustajan luo, joka sillä hetkellä pyrki vapautumaan hevosestaan. Hänen otteensa olivat niin voimakkaat, että en luullut hänen olevan pahasti vahingoittuneen. Kysyin kuitenkin:
"Oletteko vahingoittunut, sir?"
Luulen, että hän kiroili, mutta en ole varma siitä. Joka tapauksessa hän mutisi hampaittensa välistä jotakin, joka esti häntä vastaamasta minulle heti.
"Voinko tehdä jotakin?" kysyin taas.
"Voitte seisoa toisella puolella", vastasi hän ja nousi ensin polvilleen, sitten jaloilleen. Tein työtä käskettyä, ja sitten alkoi vaikea työ, hevonen oli saatava jaloilleen, ja tätä toimitusta säesti koko ajan kavioitten töminä ja kova haukkuminen, joka karkoitti minut parin metrin etäisyydelle. En tahtonut kuitenkaan kokonaan poistua, ennenkuin näin tulokset. Työ onnistui lopulta, hevonen oli taas jaloillaan ja koira saatiin vaikenemaan huudolla "Hiljaa, Pilot!". Matkustaja huoahti, kosketti sääriänsä ja jalkojansa ikäänkuin tunnustellakseen, olivatko ne vahingoittumattomat. Nähtävästi niihin koski, sillä hän tuli ontuen aidan luo, jolta juuri olin noussut, ja istahti.
Luullakseni minua huvitti olla hyödyllinen tai ainakin kohtelias, sillä menin taas hänen luokseen.
"Jos olette vahingoittunut ja tarvitsette apua, sir, voin mennä hakemaan ihmisiä joko Thornfield Hallista tai Hay'sta."
"Kiitos, tulen kyllä toimeen. En ole taittanut luitani — vain pieni nyrjähdys —", ja hän nousi taas ja koetti seisoa kipeällä jalallaan, mutta tulos oli vain vaistomainen "uh!".