Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies, tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.
"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."
Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava ihan ensimmäiset sanat.
"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."
Hän katosi. Esirippu nousi — käpertyi kattoon, ja eteemme humahti valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni. Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin esittämääni henkilöä — ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.
Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan — oikeiden lähteiden pyrkivän valloilleen — tyynnyin siksi paljon, että saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli keimailla kahdelle ihailijalle — tehtävä mistä hän suoriutui verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä taputtavaan yleisöön, että minulle — joka tunsin hänet — kävi äkkiä selväksi että hän näytteli jollekin, ja minä seurasin hänen katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen. Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento — levollisena mutta hyvin tarkkaavaisena — tohtori John.
Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua, luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta. Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut, siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli hellä — kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli — tuo kaivattu mauste pääsi mukaan — ja minä näyttelin hyvällä halulla.
Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea, en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.
Tuskin oli näytelmä ohi ja kunnialla ohi, kun tuo kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi. Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana, ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin. Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä havaintoja — tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin näytelmä.
Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan — hän oli huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen mielialansa laskeutui.