"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."
Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin sanomaan:
"Erittäin hyvä."
"Ja mitä te antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"
"En pahaista penniäkään — niin kummalta kuin se kuuluukin", vastasin. "Te olette vain poloinen olento."
"Niin ette ajattele sydämessänne."
"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."
"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."
"Jatkakaa, minä kuuntelen."
"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten olen juuri täyttänyt kahdeksantoista — paras mahdollinen ikä. Olen saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä olen kaunis, sitä ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja ikävöiviä minuun. Sellainen olen minä — onnellinen MINÄ, ja nyt saatte kuulla mikä te olette, poloinen sielu."