"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"
Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä, surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja; juoksin hakemaan niistä yhden.
"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.
Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.
"C'est lui-même",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten — oi taivas! — nuo viikset!"
Tohtori John meni nyt sisään.
"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke — tuo vauva — tuo kääpiö — tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista että hieno ylevämielinen herrasmies — kaunis kuin ilmestys — tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi myrskyjen ja taisteluiden — ja te vikuroitte vastaan — te halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki kauneudessanne — valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa, toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa — ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä, mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin omaksenne."
"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."
Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa — miehen vai apinan.
"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton, punatukkainen ja tuntee nimen John! — cela suffit: je n'en veux pas.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin — mies ihan minun makuni mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni ihminen jonka kanssa voin puhua — joka ei kiusaa eikä väsytä eikä vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä, jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni niin kovasti."