Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman tahtonsa alle — jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.
Herra Home oli lujapiirteinen — minun pitäisi ehkä sanoa kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen, mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.
Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele
Pollya."
Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi — kaiken mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa. Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.
Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet. "Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."
Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä. Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.
Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat, kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.
"Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva
Brettonin väliin. Minun täytyy ojentaa hänelle teekuppi."
Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.
"Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."