Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi, heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan jonakin hetkenä — joskaan kenties ei sinun hetkenäsi — parantava vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut — jossakin hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut, jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut — ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö. Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se, jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!
Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista, pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.
"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean tarmokkaalla tavallaan — tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan — ja oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni vangiksi.
"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat aamiaista."
Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää, vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä, hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.
"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi — onko niin?"
Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut, mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen! Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean, viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene, viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele mitään merimiesjuttuja.
Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.
Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta. Kun aamun tunnit olivat ohi — nuo tunnit, jotka aina ikään kuin muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä toimettomana — kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.
Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia. Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen — punainen neulatyyny — muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen — joka vihdoinkin oli asettumassa — kohisevan talon päädyssä kuin paisuva hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän maailman rannalta — maailman joka oli niin korkealla, että sen suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.