Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan! Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan! Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.
Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.
Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen — arvelin että häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli — ja silmäili hänkin Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja menin hänen luokseen.
Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt — hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.
Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta (saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).
"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'. Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"
XX
KONSERTTI
Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein sanaakaan virkkamatta.
"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy saada uusi puku."