"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi — mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä — ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita — halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä — hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen — olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia — pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. — "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.

Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen, parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa. Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta; hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten. Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä, jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet esiintyivät vähemmän miellyttävinä — heikkoina, aistillisina tai viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren, vaan naisen — lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa, Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä, tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili, mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.

Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille — minun ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä: puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit muodot (aioin kirjoittaa hennot muodot, mutta se olisi ollut kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä", joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta, saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) — valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi madame Beckin entistä oppilasta — neitoset Mathilde ja Angélique. Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi. Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella aamiaisella", oli oikea maailman ihme — jolle veti vertoja vain se tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat — terveelliset tosiasiat.

Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä — kauneimman tai ainakin vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin näytti tukalta ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi, vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista — tässä hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin. Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.