"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.
Vastasin että olin — tyytyväinen ja onnellinen.
"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita?
Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."
Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.
"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri, mutta puhuitte vain jostakin, sanomatta mitä se oli. Oliko se ihminen? Oliko se eläin? Mikä se oli?"
"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku toinenkin näe samaa — silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."
"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties kaiken mitä te tahdotte salata — silmistänne, jotka ovat oudon eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut, kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa minulle kaikki."
"Te nauratte —"
"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."
"Te nauratte nyt jo."