XXIII

VASHTI

"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa. Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin, tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei tähän asti ollut koskaan nähnyt.

Minussa heräsi uusi usko — usko onneen.

Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä — hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut, kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi hellää loppuriviä, joita "tunne oli hipaissut mutta ei täyttänyt". Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi kuolemattomillekin.

Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten, kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan tunteelle?

Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä. Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta — toisen omaksi ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.

Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun olimme lopettaneet — kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus — (tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan, että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) — niin, kun siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni — kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa — joka olisi tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla — silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen, sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.

En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta miksi hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." Sitä ei nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.

Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen. Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs, tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka. Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä — jokin olento laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen, sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli vain madame Beck virkatoimissaan.