"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."
Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi taas.
"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin.
"Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"
"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."
"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"
"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."
"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa:
Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.
Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.
Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen, pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma asuinhuoneita, ei ravintola — suuri upea rakennus, katuoven yllä korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.
Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa, ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä. Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa herrasmies katseli heitä levottomana.