"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" — yliopettaja — "tekee vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua kantamaan kirjojani."
"Ahaa, sinä olet viekas!"
"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu.
Tule alas."
"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä hypähtää."
"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."
"Ehkä tulenkin — jos lupaat ettet koske minuun — et viskaa minua ylös etkä kiepauta ympäri."
"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.
"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen kyynärän päähän."
Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule nyt juomaan teetä — minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."
Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei — hän unohti oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi Polly vielä jotakin muuta.