Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita — iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun — että minä tunsin piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu — loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:

"Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins."[89]

Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.

"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.

"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko hän kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että minä olin.

Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.

Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel — se oli hänen koko nimensä — noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä — ja menin koulun puolelle.

Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä — askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua — huivi ja siro pieni myssy — vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.

Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: ne tuoksuivat sikarilta. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: minä arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja — pelastettuani kirjan — olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.

Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli — musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet — mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä — hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.