Taaskin myönsin.
"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois — sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"
"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."
"Tämä esine on siis kokonaan minun?"
"Tuo esine on kokonaan teidän."
Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian — hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.
"A présent c'est un fait accompli",[90] hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".
"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."
Me olisimme voineet riidellä vielä samana iltana, mutta — ihmeellistä kyllä! — jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.
Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "asphyxiée",[91] kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt — lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.