"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."

"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa teihin. Kuulkaa siis, Lucy."

Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni — nojaten kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.

"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille kaikkea."

"Te kiertelitte?"

"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä. Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein, joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista kirjettä — niin paljon niitä oli — ja pidin itse ainokaiseni, pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani kuin mikäkin kaksoisolento — tuon rakkaan isän lapsi, mutta itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin selvisin osoitteesta ja sinetistä — tämäntapaista linnoitusta ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi, niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin — kaikki selvää, lujaa, pyöreätä — ei mitään huolimatonta vahaläiskää — täyteläinen, kiinteä, varma lakka — selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala, jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen kasvonsa ovat — aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko hänen nimikirjoituksensa?"

"Olen nähnyt sen."

"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea, peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä juoda tuo juoma — malja kimmelsi niin kauniisti — tahdoin katsella sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli toinen tunne kuin lapsen rakkaus — vaativan minua rukoilemaan ennen kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea — kieltäytymään vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."

"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä. Minä en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti sydämeni — ei, se värisi kiihkeästi — joka värähdys oli kuin janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."

"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato — kaukana siitä että sitä olisi ilolla niitetty — tuhoutui homeeseen ennen aikojaan tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä ja kylmimpänä vuodenaikana."