"Antaako hän sitä koskaan?"
"Aika osoittaa. Odottakaa."
"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut kirjoittaa isäni tietämättä."
"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja vielä rakastavammaksi — jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."
"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi. "Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi olla liian valittua."
"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä paitsi — olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa, olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista — te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne suhteen."
"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"
"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin, minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut suotuisa."
"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa, kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta, sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin. Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen. Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia, näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia — ei niinkuin enkelit, vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju ja vaihteleva sää — he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät, ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus että lupaus sen armoituksesta."