Tuo pimennys uusiutui samana iltana.
Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.
En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan, sanoin itsekseni:
"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta mitä nyt?"
Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan — olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.
Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan, kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:
"Ou est mademoiselle Lucie?"[97]
Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä, kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja valheellisesti: "Elle est au lit."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti pois.
Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä, ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella — ja tuskin oli tilaisuus äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut minuun suunnattua turman nuolta.
Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut — jos vain olisin voinut hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia — oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä epätietoisuus.