Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym. piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui luokseen Pollyn.

Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.

Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.

"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"

"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko sen?"

"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."

Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan, nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi. Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista — kenties luku Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel jalopeurain luolassa — nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.

"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran, "yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit" (ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani tykö'."

Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti, kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."

"Oi, minä pidän sinusta", sanoi Polly, "minä pidän sinusta hyvin paljon."