Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.
Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.
"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"
"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.
"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."
Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.
"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."
Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.
"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena, sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.
En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi — en voi nukkua, ja tällä tavoin en voi — en voi elää."