Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.
Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta — kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa — en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni — kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni — silloin juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:
"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."
Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin — silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.
"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: 'O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur!"[113]
Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:
"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla — miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.
"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"