Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että ulkomuodoltaan — en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän labyrintin.
"Missä Polly on?" hän kysyi.
"Hän on yläkerrassa."
"Mitä hän tekee?"
"Hän kirjoittaa."
"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"
"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja — sir — hän — he ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."
"Pyh! He eivät ajattele minua — vanhaa isää! Minä olen tiellä."
"Oi, herra de Bassompierre — ei niin — niin ei voi olla! Mutta Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy niin ikään olla oma asianajajansa."
"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."