Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa. Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.

Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta, sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.

Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa — kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he eivät voineet, he eivät tahtoneet yksissä neuvoin piirittää madame Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin he osasivat rakastaa — mutta mitä sitten on laumojen rakkaus?

Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa, kutsua — sellaisiin ei minulla ollut kykyä.

Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta — hiljaisena ja liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.

Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan. Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni. Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä, kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa. Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen tärkeyden ja oman liikutuksensa.

Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan, vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän sulkea pois äänet? Mitkä äänet?

Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni — askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine — toimien epäilemättä määräysten mukaan — oli estänyt moisen hälytyksen. Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.

"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.

Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.