Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin seuraavan minuutin suhteen — kuvaamaton tuska sietämättömän tappion johdosta. Mitä minun piti tehdä, oi, mitä minun piti tehdä, kun koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta sydämestäni?
Mitä olisin tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö — koulun pienin — yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.
"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä. Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."
Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:
"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille, mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti. Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. — PAUL."
"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, minä kyllä olin valmis, mutta voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt, vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko — Apollyon istui hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?
Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi, vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.
Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan — seisoo siinä loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden, puhuu — liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus — pahempi lahja kuin epätoivo.
Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet — kuin hattarat myrskyn edellä.
Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea, sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.