Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi — kadotin näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike epämääräinen, joka ääni kaikumainen — puoliksi ilkkuva ja epävarma. Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.
Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin, ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa. Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan. Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten tavoin — ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut naamioituna.
Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join kevyttä yöilmaa — paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin lyönyt kättä niiden kanssa — mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.
Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla. Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.
Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut, jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi — sellainen ääni, joka kenties todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.
Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita — tunsin pasuunan, torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot olisivat ruvenneet laulamaan.
Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta kohden — eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti hurja metsästäjäkuoro — yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.
Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.
Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla yksin — aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.
"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni. Kuka uskalsi puhutella minua, olentoa joka ei ollut juuri seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin vastaamaan. Näin miehen — porvarin — ensi näkemältä ventovieraan, mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi — kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta, joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa. Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla, ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä kohtaan.