Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin. Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin, olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne. Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli kauhea aika minulle — äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa — kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema, kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin. Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi kertaa hän ihmeellisesti toipui.
Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään. Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi — kamppaillen elämän taistelua sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.
XLI
FAUBOURG CLOTILDE
Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen tuttavuuden kokeen?
Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä — silloin Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään — se oli yön aikana äkkiä kuollut.
Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle; ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima. Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja jännitykseen.
Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä — seuraavako tunti tuo hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen jäytävää tuskaa — ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!
Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää Paul et Virginien lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen pelastuslauttaan tai köyteen.
Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.