Tällä kertaa oli sanoissa "jättäkää minut" niin katkera ja käskevä sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta, hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.
Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut, lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni — tyyntyneenä, en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.
"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän sanoi.
"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että matkustaisitte sanomatta hyvästi!"
"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille — että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan luonnettani? Te siis tahdotte todistuksen siitä että voin olla uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."
"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."
"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."
Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni nauhat uudelleen: olin valmis.
Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.
"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen yhtyi vakuutus — ja se tapahtui usein — että vaikka osasinkin kirjoittaa hänen kieltään, puhuin ja tulisin aina puhumaan sitä puutteellisesti ja epäröiden.