Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä, mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui matkastaan — hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi ja ruveta pitämään omaa pientä koulua — olinko luopunut siitä ajatuksesta?
"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin panemaan aikeeni täytäntöön."
"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että kaipaisitte minua siellä liian paljon — tuntisitte itsenne turvattomaksi — tulisitte surulliseksi?"
Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.
"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja Rue Fossettella — no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin suhteessa — niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin — erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin — ehkä väärinkäytöksiin."
"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun täytyy saada kirjeenne ja minä tahdon saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti, minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä en siedä."
"Kauniisti — kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman, meillä on keinomme, olkaa rauhassa."
Näin puhuen hän pysähtyi.
Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä, mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.
"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.