Eräänä helmikuun yönä — muistan sen hyvin — havaittiin neiti Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen — kimeän, vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.
"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä — tuo levoton, toivoton itku — ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen alkunsa. Kuvittelin myös — olin sen pannut merkille — että usein samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana purkautuu savuavista tulivuorista."
Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.
Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina tuikkivan kirpeässä pakkasessa.
Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman vakavana.
"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.
Vastasin myöntävästi.
"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi, niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se olisi ihme!"
"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja henkilöt tavattoman elävästi.
"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina — ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket, ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden — sen ainoan rakkauden — sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu, minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan muistaa — kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi kevät — mikä lämmin, iloinen kesä — mikä pehmeä kuunvalo, joka hopeoi syksyn illat — mikä toivon vahvuus sen vuoden talvijäiden ja härmäisten kenttien yllä! Läpi koko sen vuoden eli sydämeni Frankin sydämen kanssa. Oi, jalo Frank — uskollinen Frank — hyvä Frank, niin paljon parempi olit kuin minä itse — niin paljon korkeammalla kannoit lippuasi kaikessa! Tämän voin nyt nähdä ja sanoa: jos harvat naiset ovat niin kärsineet kuin minä menetettyäni hänet, harvat ovat myös niin iloinneet kuin minä hänen rakkaudestaan. Se oli paljon parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas — nyt tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään kolmekymmentä vuotta surua?"