Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen vyönsä, myssynsä ja pukunsa — ihmettelin miten niitä ollenkaan oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan maalaiskuosini rinnalla.
"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."
Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin. Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden ja kohteliaisuuden välimailla.
Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita, lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna? Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli tehtävä?
Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta, mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että saatoin kulkea eteenpäin — että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea — vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin, että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen, kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään St. Paulin varjossa".
VI
LONTOO
Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän möhkäleen — KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni, sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni nopeasti kuin Joonaan pensas.
"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."
Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena, vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä tavalla.