"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin ollut yksinäisyydestäni.
Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla, aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.
Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck (sillä madame Beck hän oli — hän oli tullut huoneeseen pienestä ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät, en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) — madame Beck oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan "Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa. Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen — labassecouritar kiireestä kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi. Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin melkein, että kertomus miellytti häntä.
"Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises", hän sanoi, "sont-elles donc intrépides cez femmes là!"[5]
Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua — ei säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään, kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.
"Voilà pour la prière du soir",[6] hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä opettajattaren puoleen ja sanoin:
"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään Villettessä enkä hallitse maan kieltä."
"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa suosituksen?"
"En ainoatakaan."
Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)