Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen. Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.
Ovikello soi, hänet laskettiin sisään — siitä olin aivan varma, sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului — kului kymmenen — enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan: "Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta, olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa — ruokasalissa sekä suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä, laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat "fraîchë brisë" ja "Venisë". Mitä saatoin kuulla tällaisissa olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin — jospa se vain olisi ollut tarkoituksenmukaista.
Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin — ovi oli raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!" Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John, silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta, kaunis englantilainen poski hehkuvan punaisena, otsassa hämmentynyt, levoton, kiusaantunut mutta kuitenkin hellä ilme.
Avonainen ovi oli minulle suojana, mutta vaikka olisinkin ollut suoraan hänen tiellään, en usko että hän olisi minua nähnyt. Jokin harmi, jokin väkevä mielipaha oli vallannut hänen sielunsa — tai pikemmin, kirjoittaakseni vaikutelmani sellaisena kuin ne aikoinaan sain, minun tulisi sanoa: jokin suru, jokin vääryydentunne. En luule niinkään, että hänen ylpeyttään oli loukattu, pikemminkin oli haavoitettu hänen tunteitaan — haavoitettu julmasti, niin näytti minusta. Mutta kuka oli kiduttaja? Kuka olento talossa piti häntä siinä määrin vallassaan? Madamen uskoin olevan kamarissaan; huone josta hän oli tullut, oli yksinomaan ovenvartijattaren hallussa, ja tämä, Rosine Matou, periaatteeton sievä ranskalainen tytönletukka, tyhjänpäiväinen, kevytmielinen, koreileva, turhamainen ja rahanhimoinen — tämä ei varmaankaan voinut olla sen tulikokeen aiheuttajana, jonka tohtori John näytti läpäisseen.
Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani. Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut ainoatakaan elävää sielua — lukuunottamatta paria kultakalaa lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun auringon valoläikkää.
Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään lääkkeestä.
Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä, huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun — tohtori Johnin seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin vähäpätöiseltä taholta.
"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin kalpeampi ja laihempi?"
Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein merkitseväksi.
"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen, koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään. Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen, mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.