Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin — muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä. Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä, ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan pysty lausumaan — liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.
Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät tuskasta sisimpäänsä saakka.
Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin, oli lähellä enkelintapainen olento — ihanne — joka polvistui nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin, piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.
Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen, niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin — niin pahana, kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.
Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki. Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.
Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä. Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä, että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen punaista paperia — kirjelappu, ja siinä osoite "Pour la robe grise".[39] Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.
Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan, mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen välissä tänä hetkenä?
Tuskin vain — en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen. Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan (mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua. Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista, joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä, mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen levollisesti. Näin se kuului — minä käännän sen:
"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän yritystä niin vaarallisena — olihan hetki niin tavaton, käytävä niin ankarasti kielletty — ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein tuo lohikäärme, englanninopettajatar — une véritable bégueule Britannique à ce que vous dites — espèce de monstre, brusque et rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une religieuse"[40] (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään opettajan huoneeseen — tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään ikkunaa ja silmäilin Edeniisi — minulle se on Eden, vaikkakin Sinulle erämaa — kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen — puvun jonka tuntisin tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma, miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä! — Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun kera — ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän suloisia kuin Sinä, minun Perini — minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti Sinun — tiedät kyllä kuka."
"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä — pieni säännöttömyys vain. Monella tytöllä — varmaan suurimmalla osalla — oli veljiä tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä varmaan oli avain — sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja -kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui siihen aikaan olemaan muodissa.