"Minä löysin sen."
"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!
"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.
Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.
"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä — kuinka monsieur tiesi?"
"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."
Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".
"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä — ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"
"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen kämmentään.
"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä — jolla jo alkoi olla omat ajatukseni tästä kaikesta."