"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."
"Ah! Aivan niin", hän huusi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas — alas — alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin petit pâtén viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.
"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"
Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.
"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.
Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.
Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.
"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.
Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.