Himojen liekin polttama Pinpisaaran rinta sai nyt tuntea vilpoista tuulen löyhkää. Hänestä tuntui siltä, kuin äkkiarvaamatta silmänsä olisivat auvenneet. Vanhastaan tapahtui Indian valtakunnissa valtaistuimen ja hallitusvallan luovutus tai vastaan-otto ani harvoin rauhassa; asevoimalla ryöstäminen oli tavallista, Magadhan kaltaisessa valtakunnassa erittäin. Senpä vuoksi ajatteli kuningas Siddhaartastakin aivan kuin itsestänsä ja odotti saavansa mielensä mukaisen vastauksen, mutta joutui päinvastoin tämän aavistamattoman nuhtelun alaiseksi. Paljon hän nyt jo itsekin ymmärsi, osoitti syvästi häpeävänsä ja tarttui kunnioittavasti Siddhaartan käteen lausuen: “Kunnioitettava erakko! Minun sydämeni on kovasti saastunut. Ei myöskään sovi minun sinua väkisin vaatia. Toivon vain, että kun sinä olet herännyt autuuden tien käsittämiseen ja toistamiseen maahani pysähdyt, niin otat minut oppilaaksesi”. Kalliin “kolmen aarteen” siemenet näin aluksi kuninkaan sydämen peltoon kylvettiin.
Pinpisaarasta erottuaan suuntasi Siddhaarta kulkunsa Magadhan pääkaupungin Udsjagriwan pohjoispuolia olevalle Miroo-vuorelle ja kävi tapaamaan Araara-erakkoa. Tämä oli maansa etevin opintietäjä. Viisautensa ja hyveensä olivat hänelle hankkineet aikalaistensa jumaloimisen. Udraraamatran, toisen yhtä mainion erakon kanssa hän asui Miroo-vuorella. Heidän luoksensa oli kerääntynyt paljon oppilaita, jotka heitä ihailivat ja asuivat siellä täällä vuorilla tai laaksoissa, puitten alla, kivien päällä, ja näkyivät hartaasti kidutusta harjoittavan. Araara näki, ettei Siddhaartan muoto ollut mailman tavallisia, iloitsi suuresti ja sanoi: “Oi, hyvä nuorukainen! Tiedän, että sinä voit varmasti autuuden käsittämiseen herätä. Ennen aikaan kyllä Mjoosjoo-kuningas jätti valtaistuimensa ja pyysi opetusta, mutta kovin oli hän ollut nuoruutensa päivinä horjuvainen uskossansa, harjoittanut himojansa mielin määrin ja ruumiinsa tärvellyt. Mutta sinä olet elosi keväimessä rikkauden ja kunnian viettelyksiltä säilynyt Se on oiva asia. Pyri eteenpäin puhtauden tiellä; älä suinkaan käänny takaisin!” Siddhaarta iloitsi itsekseen tästä tunnustuksesta ja kuunteli toisten oppilasten kanssa hänen opetustansa.
Mutta ei Araara-erakonkaan opetus riittänyt selvittämään Siddhaartan pääkysymystä: Mistä syntymän, vanhuuden, kivun ja kuoleman neljä vaivaa syntyvät ja mitenkä niitä käy välttäminen? Erakko johti kaikkien elävien neljä vaivaa “hämärästä alusta” ja piti ajattelemattomuutta eikä kuitenkaan ajattelemattomuutta lopullisena vapautumisena. Hänen oppinsa mukaan syntyy hämärästä alusta ensin itsekkäisyys, joka on himojen yhteinen juuri. Tästä ne yhä kasvaen suurentuvat ja aikaan saavat ahneuden, vihan y. m. kaikenlaiset intohimojen vaivat, jotka vihdoin muuttuvat syntymän, vanhuuden, kivun ja kuoleman tuskiksi. Näitä tuskia käy välttäminen vain siten, että jäykästi noudattaa vanhurskauden käskyjä, oleskelee yksinään itseään kiduttaen ja niin katkaisee kaikki himojen mailman siteet, hylkää kaikenlaiset turhat seka-ajatukset ja vaipuu ajattelemattomuuden eikä kuitenkaan ajattelemattomuuden tilaan. Mutta koska tämmöinen tila on vielä ihmisminän kahleissa oloa, kun ei sillä ole päästy täysin lopettamaan olemisen ja olemattomuuden eroitusta, niin päätti Siddhaarta, ettei se vielä ole lopullinen vapautuminen. Molemmat erakot ihmettelivät Siddhaartan harvinaista älyä ja arvaamattoman syvää viisautta.
Kun eivät Araara- ja Udraraamatra-erakotkaan saattaneet johtaa häntä täydellisen heräämisen kirkkauteen, lähti hän sieltä ja valitsi olinpaikakseen seudun Nirendsen virran itäisellä rannalla, jossa istui päiväkaudet itseksensä tarkasti lakia tutkien ja mailmasta eroa ajatellen. Näin muutaman kuukauden vietettyänsä päätti viisautta janoova erakkomme vielä mennä kallista opetusta saamaan ja lähti Urwirv-metsässä asuvaa viittä biksjua eli kerjäläishartailijaa tapaamaan.
KYMMENES LUKU.
Herääminen.
Siddhaarta tuli Urwirviin. Kun hän tarkasti näiden kerjäläishartailijoiden käytöstä, niin huomasi hän, että he hyvin tunteitaan hallitsivat ja himojaan hillitsivät, pitivät käskyt tarkasti ja hiljaisuudessa ja vaiti-olossa todella näyttivät heränneiltä hartailijoilta. Hän siis liittyi heidän seuraansa ja yhtyi heidän kanssaan uinailemaan. Hartailijat tiesivät, että Siddhaarta oli harras autuuden etsijä, ja uutterasti, kohteliaisuuksista välittämättä, opetustointaan harjoittivat. Siddhaarta jännitti kaikki henkensä voimat itseään hillitäksensä, unohti ruokansa ja juomansa, piti sydäntänsä puhtaana, noudatti pelastuskäskyjä ja vaipui hiljaisena uinailun hämärään. Vaikka nuo viisi kerjäläishartailijaa kaikki olivat itsensä kidutuksessa mainioita, ei heistä kukaan ollut Siddhaartan vertainen hartaudessa.
Tätä itsensä kidutusta viiden kerjäläishartailijan seurassa jatkoi Siddhaarta koko kuusi vuotta. Kevättuulet ja syyssateet vaihtelivat, mutta hänen sydämensä pysyi järkähtämätönnä kuin vuori. Itsensä kidutuksessa hän edistyi niin, että lopulta saattoi ylläpitää ruumiinsa syömällä yhden ainoan gomajyväsen päivässä. Hänen verensä ja lihansa kuivettuivat, vartalonsa oli kuin kuivunut puu. Mutta hän ei hetkeksikään luopunut päätöksestään kulkien yli elämän ja kuoleman valtameren saapua täydellisen heräämisen autuaalliselle rannalle. Huhu Siddhaartasta leveni kautta koko valtakunnan. Vallasnaisiakin tuli sankat joukot häntä katsomaan. Mutta Siddhaarta istui tyyneenä, äänetönnä, silmät unelmoivina. Vuorituuli puhalsi hänen vaatteensa ja hiuksensa hajalle, mutta hän pysyi liikahtamatta kuin kuollut.
Mutta ikävä kyllä! Siddhaartan sydämessä ei ollut vielä rauhaa! Sentähden päätti hän rohkeasti: “Tuhmaa on itseänsä kiduttamalla toivoa autuuden tien selkenemistä. Mitä kylvää, sitä niittää saapi. Itsensä on ihmisen siinä ajatuksinensa toimiminen. Sydämensä puhdistaminen ja tyynnyttäminen on kyllä paikallansa, mutta itseltään ruuan kieltäminen ja ruumiinsa tärveleminen ei mitenkään voi olla oikea pelastuskeino. Nyt olen kuusi vuotta itseäni kiduttanut, kuolemaa vain vielä puuttuu, mutta yhä on sydämeni rauhaton kuin ennenkin. Parempi on minun syödä ja juoda, vahvistaa ruumiini ja sitten uljaalla mielellä pyrkiä eteenpäin puhtauden ja autuuden tiellä. Nirvana on viisauden valolla etsittävä; mitä nälkää näkeminen auttaa!“
Tämän päätöksen tehtyänsä Siddhaarta ensin kylpi virrassa. Mutta monen vuoden paastosta oli ruumiinsa lopen riutunut, niin ettei hän jaksanut jaloillaan pysyä, vaan voimattomana hoiperteli sinne tänne ja vaivoin puunoksista kiinni pitäen pääsi rannalle nousemaan. Siihen hän kaatui kuin kuollut. Läheisessä metsässä asuvan paimenpäällikön Nanda-niminen tytär sattui juuri virran rantaa kulkemaan ja nähdessään Siddhaartan kaatuneena makaavan, kumartui kunnioittavasti hänen jalkoihinsa ja tarjosi hänelle hyvänhajuista juustoa syötäväksi. Kun Siddhaarta oli juustoa nauttinut, palasivat hänen voimansa äkkiä, ja jäsenensä näyttivät uuden loiston saaneilta. Kerjäläishartailijat kaukaa tätä katsellessansa ajattelivat: “Siddhaarta on virrassa peseytynyt ja ruokaa nauttinut; tämähän on lankeamista. Voi, meidän opettajamme, bosatsuna kunnioittamamme kumppanimme on kidutuksia kestämättä unohtanut korkean tarkoitusperänsä!” Ja Siddhaartasta luopuen he lähtivät tiehensä. Siddhaarta surkutteli, etteivät he vielä olleet erehdystänsä ymmärtäneet, lähti yksin metsästä ja asettui bodaipuun alle.