Noin kuusi vuosisataa ennen Jeesuksen syntymää löytyi Indian koilliskulmassa lumivuorten (Himalajan) eteläpuolia, Gangesvirran varrella, rinnakkain useita kuningaskuntia. Vallassaolijat näissä kaikissa olivat arjalaista kansanrotua. Arjalaiset olivat sitä ennen keski-Aasiasta Indiaan siirtyneet ja Sindvirran yli käytyänsä suunnanneet kulkunsa itää kohti, kaikkialla, mihin tulivat, panneet alkuasukkaat valtansa alle ja ottaneet Gangesvyöhykkeen lihavan maan asumasijakseen. Täällä vasta he paimentolaiselämänsä hyljäten rupesivat paikoillaan pysyväksi kansaksi. Siitä alkaen, vuosien vieriessä, vuorten voimasta, veden väestä he tapojensa ja harrastustensa puolesta toisistaan vieraantuivat ja vihdoin muodostui useita, itsenäisiä kuningaskuntia. Voittajien arjalaisten ja voitettujen alkuasujanten välillä pysyi joka maassa jyrkkä ero. Sitäpaitsi olivat kaikki alamaiset varsinkin hallinnollisessa, mutta sen ohessa myös uskonnollisessa ja yhteiskunnallisessakin suhteessa eri arvoluokkiin jaetut. Tarkemmin sanoen, vanhoista ajoista asti oli Indiassa voimassansa tuo heikomman ja väkevämmän suhteesta syntynyt niin sanottu neljän kastin eroitus. Ylintä kastia eli luokkaa kutsuttiin brahmanaksi, sitä seurasi ksjatra, sen jälkeen vaisja, ja alinta nimitettiin sudraksi. Indian vanhassa maanlaissa, n. s. Manun lakikirjassa säädettiin, että jos sudra ruohonkorrella edes brahmanin ruumiisen koski, niin oli hän mestattava. Tämä riittää kuvaamaan, kuinka ankara oli eroitus ylemmän ja alemman luokan välillä.
Kun arjalaiset kotiseudultaan keski-Aasiasta lähdettyään yksin voimin Indian valloittivat, olivat he yhtenäinen kokonaisuus, yksi heimo, rauhan siteillä yhteen sitoutunut. Mutta kun he eri seuduille asettuessaan erilaisiin olosuhteisin joutuivat, niin kateuttakin rupesi syntymään, eikä keihäitten kalinalla ollut lomaa. Sitä paitsi oli Gangesvirran seutu mailman kuulu runsaasta hedelmällisyydestään. Työtä tekemättäkin ei ollut vaatteista eikä ravinnosta huolta. Ilmasto oli lämmin. Joka vuoden-ajalla oli riemun aineksia kyllä. Sentähden lankesivat ihmiset yleensä laiskuuteen, niin että mässääminen ja kesteissä kulku tuli vallitsevaksi tavaksi kuninkaasta rahvaasen asti. Ennen aikaan Sindvirran varrella kukoistanut veeda-oppi kärsi nyt kovasti uskon innon laimenemisesta, ja lopuksi kilpailtiin vain juhlamenojen komeudessa. Papit langenneina eivät pelastuksen tiestä tietäneet, vaan maallikkojen kanssa päivät päästään mailman himonpyyteissä juoksivat. Ah, entiset yksinkertaiset, hurskaat tavat laahasivat ränstyneinä maata.
Kyllä siihen aikaan veeda-opin seuraajana monenmoista viisaus-oppia esitettiin, mutta turhan-aikaista ajatuksen kaukaisuutta tavoitellessa ei päästy ihmis-elämän nykyisyyden ja tulevaisuuden kysymyksistä selville; etsittiin rauhaa ja pelastusta vain hämärissä viisasteluissa ja hirmuisessa itsensä kiduttamisessa. Tutkijat perustivat lahkoja, suuntia eroittelivat ja niiden nimien merkityksen paremmuudesta riitelivät voimatta auttaa aikalaisiansa omantunnon ja elämän valtatielle.
Yhteen arjalaisten rodun haaraan kuului Sjakan heimo. Se perusti itselleen valtion kolmenkymmenen penikulman päähän lumivuorista etelään päin, tulvaisan Gangesvirran syrjähaaran varrelle. Valtion pääkaupungin nimi oli Kapilavastu. Kuninkaan nimi oli Suttodana. (Myöskin muoto Suddodoodana on tavattavissa japanilaisessa kirjallisuudessa. Suom.) Idässä oli rajana Magadhan valtakunta. Maa oli rikas, kansa voimissaan. Tämä oli buddhalaisuuden kolmen tuhannen vuoden päähän ulottuvan opinvirran alkulähteen, suuren, pyhän Buddhan syntymämaa. Sen aikuisen yhteiskunnan tila, mädännyt uskonto ja turmeltunut siveys, kaikki yhdessä kaipasivat suuren mailmanvapahtajan ilmestymistä. Tähän nähden sopinee sanoa, että Buddhakin oli aikansa lapsi.
Millainen mies oli siis Buddha, mitä hän sai toimeen, mitenkä oppinsa keksi ja mitenkä hän sitä saarnasi?
TOINEN LUKU.
Buddhan syntymä.
Kapilan kuningas Suttodana, tämän sekä älystä että urheudesta, onnesta ja hyveistä yhtä rikkaan ihmeaikansa kuulu valtijas, piti kansansa kurissa ja maansa hyvässä rauhassa. Kuningattaren nimi oli Maaja. Hänen kauneutensa kukkia häpäisi, sydämensä oli ulpukkaakin puhtaampi. Taivaan armon ja maan suosion vallitessa kuningas ja kuningatar kansan ylistysvirsien keskellä onnen päiviä viettivät.
Tapahtuipa sitten yhtenä vuonna huhtikuun seutuvilla, kun kevät juuri teki lähtöänsä, että kuningatar istui yksinänsä hovintakaisen puutarhan suruttoman puun alla.
Kun hän siinä heleän päivän paisteessa kylpien kevään menoa surkutteli, niin — uni se ei ollut, ei näkykään — kaunoinen valkonorsu majautui hänen kohtuunsa. Kun hän sen huomasi, niin tuntui kuin olisi äkkiä unesta herännyt, ruumis taikalähteessä peseytynyt; ilon hurmaus oli tavaton. Tästä kuningatar tuli raskaaksi.