Jalopeura lähetti kohta yhden Palperin eli Fältskärin perään, joka toimittais kaikki nämät, sillä mitäs ei rakkaus woi ja waikuta, ja mihingäs hulluuteen ei se saata? sitten nijn pian kuin työ oli tehty, tuli jälle friari, eli tämä ylkä, isän tygö, ja muistutti hänelle hänen lupaustaan. Mutta kuin Talonpoika näke, että Jalopeuralla ei enää ollut warustettu, sai hän moodia ja rohkeutta, ja yhellä wahwalla kangella alkoi senkaltaisen leikin, jonga kautta friari (ylkä) jätti pian koko naimisen päälle seisomisen ja anomuxen.

Oppi. Yxi sokia ja hullu rakkaus ei kysy elämän, eikä omaisuden perään, ei huoli kunniasta ei arwosta; waan uhraa haluinsa himoille kaiken sen kuin yxi taitawa ja kunniataan rakastawa ihminen suurna ja arwosa pitää.

22 Satu.

Yxi wanha Jalopeura sairasna, neuwoo poikaansa.

Yxi wanha iso ikäinen ja riutunut Jalopeura joka aikoi pian jättää tämän mailman, tahtoi wielä wijmmeisellään neuwoa poikaansa ja antaa sille isälliset muistutuxensa, manauxensa ja waroituxensa, taitaaxensa hywin ja wijsaasti elää täsä waarallisesa mailmasa. Hän kutsui poikansa luolansa suulle, wuoteensa wiereen ja alkoi näin puhua.

Sinä tiedät, minun poikani! että meidän Jalo sukumme on kaikkein eläinten pelko, ja me olemma kaikkein mettän eläinden ylimmäiset haltiat. Sinä tiedät, millä wijsaudella, ja woimalla minä olen tähän korkiahan ikähän ennättänyt. Minun rohkeudeni ja jaloudeni on kaikille tuttu. Kaikki alimmaiset täyty sen tunnusta, jotka pelwolla ja kunnioittamisella owat suuta antaneet minun waldikkaalleni. Sama jalo weri kiehu sinun nuorisa suonisasi. Sinä olet rohkia, mutta nuori ja wielä koettelematoin. Et sinä olet kokenut nijn paljon kuin minä; et sinä tiedä kuinga waarallinen tämä mailman waellus on: kuule sentähden sinun wanhan Isäs neuwoa, ettei sinun nuoruudes rohkeus ja tietämättömyys joskus sinua saattais wahinkoon.

Tämä on minun yxiwakainen neuwwoni. Sinä et tarwihte sinun jaloudes tähden peljätä yhtään eläintä; kaikki sinä woitat wäkewyydelläs, ja kaikki on sinulle alammaiset; mutta yxi on, jotas mahdat wälttää ja kawahtaa, ja ei ikänänsä antaa itsiäs sen parijn ja pakinoille: se on, ihminen. Se nuori Jalopeura, lähti ulos saalijn pyytöön ja wanhalle isälleen ruokaa hakemaan: hänen nuoruudensa woima teki hänen urhollisexi, rohkiaxi ja pelkämättömäxi; ja että Isä kielsi häntä ihmisen puheille menemästä, se ylytti enemmän häntä, että sen pikemmin sitä eläindä ihmistä ylös etsimään. Hän läxi ulos, ja tuli mehtolasta, yhteen kylään. Hän tuli kyntö pellolle, josa hän ensin löysi, rookasi ja hawaitsi kynnöxellä waollansa seisowata kaxi ikeen alla olewata härkää: hän kysyi heiltä mixi tee täsä seisotta, jotka oletta nijn wäkewät ja isot härät, kuka teidän on nijn sitonut? he wastaisit: ihminen: kuka se on? ja mihenkä se on mennyt? sanoka minulle? minulla olis halu nähdä sitä, ja koetella minun woimaani sen kansa: se mahtaa olla wäkewä, joka on woinnut sitoa teidän, nijn suuret luondo-kappaleet, ikeen alle! minä ikäwöin sitä nähdä. Härjät wastaisit — Se, nimittäin, mies eli ihminen, meni tästä, tuonne taloon, eli huoneita kohden; sielläs hänen lyödät ja saat häntä puhutella. Leijona eli Jalopeura meni taloa kohden, ja ajatteli ittexeen ihminen mahta olla wäkewä, joka on woinut ja jaxanut sitoa nijn suurta, kaxi härkää? mutta ei hän kuitengaan, mahda olla minua wäkewämpi? hän lähestyi taloa, josa hän näki, yhden suuren hewoisen suitsi suusa ja satuloitunna, kijnni sidottuuna, jota hän terwehti, ja kysyi: kuka sinun nijn Jalon, pulskan ja kaunijn luondokappaleen on näin kijnni pannut? Hewoinen wastais: ihminen. Se nuori ja ei wielä mailmasa kokenut Jalopeura sanoi: kuka se on? ja kuhunga se eläin, ihminen on mennyt? Hewonen wastais; se meni juuri tuos paikas, taloon, eli näihin huoneisijn; kyllä se sieltä pian tulee. Leijona, eli Jalopeura sanoi, se mahta olla wäkewä eläin, minä tahtoisin painella ja taistella hänen kansaan, nähdäxeni jos se on minua wäkewämpi, ja seisoi sijnä ja odotti ihmistä. Ihminen tuli wihdoin sijhen: Leijona, eli Jalopeura, terwehtä ihmistä, ja juttelee hänelle, kaikki mitä hän on nähnyt härkäin ja hewosen kansa, ja ihmetellen sanoo: sinä mahdat olla ylön wäkewä, joka nijn suuret eläimet olet sitonut, minä tahdon kamppailla sinun kansas ja painia lyödä; sillä minä luulisin kans olewani nijn wäkewän.

Ihminen wastais: kohta sillään; minä en kiellä sijhen. Mutta ensin on minulla täsä rantteella yxi suuri tamminen pölkky, jonga minä tahdon halki saada; ja ole sinähin nijnkuin kuuluisesti wäkewä minulle sijhen awullinen, nijn sitten me painia lyömmä. Mies rupeis kirweellä tammi pölkyä halkaisemaan, ja löi rauta-wawjat rakoon, ja käski Jalopeuran etu räpylöillään eli kämmenillään tarttua kiskoon; mutta sinä samasa, weti mies waajat pois, ja Jalopeuran kämmenet jäi tammipuun rakoon lujasti kijnni, nijn ettei Jalopeura nijtä jaxanut uloswetää, mies juoxi pois talohon, enemmän wäkiä hakemaan, kangeilla ja keihäillä; mutta Jalopeura joka näki heidän tulewan häntänsä tappamaan, rewäisi tuskasansa ja hengen hädäsä etu käpälänsä että ne katkeis ja jäit tammi pölkyn rakoon, ja juoxi kijruusti pois mehtään sen wanhan Isänsä luolalle, itkein, kiljuen ja pahoin peristen, werisänsä.

Se wanha Jalopeura sanoi: misäs nyt Jalopoikani olet ollut? ja etu kämmenes mistanut? minä olin ihmisen pakinoilla, ja jutteli isälleen koko edellisen jutun; Isä antoi wielä hänelle ja kaikille nuorille jotka owat ittestänsä wijsaat olewanansa ja ei mitään kokeneet mailmasa tämän lyhyen Oppin:

Nijn se käy kaikille jotka ei tottele wanhain neuwoa. Ei oppi ojahan kaada. Ihminen on ittesänsä se kehnoin kaikista, mutta järki tekee hänen wäkewämmäxi kaikista. Ittestänsä on ihminen se waarallisin warottawa. Joh. 2: v. 25.